Näin eilen, kun koirani

minulla on kuollut parivuotias kissa tapaturmaisesti vuosia sitten. Vaikken itse nähnyt tapahtunutta, surin ja syytin itseäni pitkään mitä olisi pitänyt tehdä toisin että onnettomuus olisi vältetty. Kaikki elämässä on niin pienestä kiinni. On kauheaa menettää joku josta on pitänyt huolta. Sure suru pois mutta yritä olla syyttämättä itseäsi. Voisit ehkä yrittää ajatella että kun kyseessä oli vanha koira oli sille hyvästä kuolla nopeasti siinä vaiheessa kun ei ollut vielä pahasti kipuja tai muita vanhuuden oireita. Rankkaa olisi sekin että joutuisi tekemään päätöksen eläimen lopettamisesta. Meidän lapset muuten käsittelivät kissan kuolemaa leikkimällä jonkin aikaa leikkejä joissa joku kuolee.

lapsemme näkivät kun rekka ajoi heidän koiransa yli. Vanhempi näki painajaisia. Ajattelisit edes heitä, enne kuin kommentoit.



Ap

lapsemme näkivät kun rekka ajoi heidän koiransa yli. Vanhempi näki painajaisia. Ajattelisit edes heitä, enne kuin kommentoit.

Ap

tämän jälkeen en vastaa enää. Koira oli 14, lapset 2 v. ja 4 v. eli koira oli meillä aika kauan ennen lapsia...



No, helpotti ainakin omaa oloa, kun sain aiheesta kirjoittaa, en olisi uskonut saavani tällaisia ala-arvoisia kommentteja.

yksi positiivinen puoli asiassa on: lapsesi osaavat varmaankin tästä lähtien varoa autoja entistä paremmin, eivätkä juokse autotielle varomattomasti.

nimim. karkailevan kohta neljävuotiaan äiti

Älä välitä tuosta provoilijasta. Kyllä se siitä pikkuhiljaa helpottaa, kun käytte asiaa läpi itseksenne ja lasten kanssa.

joiden vanhemmat suhtautuvat eläimiin noin kuin kolmonen! Toivottavasti et ole koskaan näyttänyt lapsillesi tuota asennettasi! Empatian opetteluun on meillä kuulunut kunnioittava suhtautuminen kaikkea elävää kohtaan. Puutakaan ei saa satuttaa, kastemadot voi kerätä asvaltilta mullalle etteivät jää auton alle. Olisiko tässä yksi keino koulukiusaamistenkin loppumiseen. Toisen asemaan asettumista ei voi koskaan liikaa korostaa lapselle.

T.Kakkonen

Eilen tyttäreni kertoi minulle, että oli kerännyt kastemadot tieltä turvaan, etteivät jäisi auton alle, ikää 5v. Tulin tosi iloiseksi, empatia kaikkein avuttomimpia kohtaan on se asia, minkä toivon lasteni osaavan.



Ja osanottoni ap:lle, varmasti hirveä kokemus teidän perheelle. Koirakin on perheen jäsen, kaikki vaan ei sitä näytä ymmärtävän.

lapsillesi on varmasti traumaattinen kokemus.

lapset ovat nyt päiväkodissa, mutta selvästi mielessään aamusella työstivät tuota koiran kuolemaa. Itsekin kelaan hetkeä mielessäni koko ajan. Miksi meidän piti lähteä tuohon tielle. Oikeasti, olemme asuneet tässä kaksi vuotta ja tiedän tien vaaralliseksi. Tämä oli nyt kolmas kerta, kun ylipäänsä lähdimme rattailla liikkeelle sinne ja tarkoituksena tosiaankin mennä vain tuo pieni matka ja heti kävi näin... Muuten kuljemme aina autolla. Koiran lopetus olisi ollut varmaan edessä n. vuoden sisällä, mutta että meni näin... en vieläkään tajua... vahinko ei tule kello kaulassa... tuolla tiellä muuten pyötäilee tokaluokkalaisia noiden rekkojen seassa, en kyllä kestä edes ajatusta...

kakkosen vastaus sinne oli aivan upea. Mikä siinä oli mielestäsi ala-arvoista?

elämässä sattuu ikäviä asioita, ne täytyy hyväksyä. Kuolemassa ei ole mitään luonnotonta.

Mikä siinä oli mielestäsi ala-arvoista?

Muuten ap:n viimeisimpään viestiin: kannattaisiko kertoa asiasta kaikille naapureille jotta kaikki huomioisivat lastensa liikkumisessa tien vaarallisuuden.

poistatti asiattoman kommentin. Tunnontuskista en selviä ikinä ja tulen aina näkemään koirani viime hetket mielessäni. Koira kuoli heti (joku sitä mietti). Ahdistaa, ja paljon.

toisaalta myös se, kun pitkän harkinnan jälkeen väsynyt eläin lopetetaan :-( itsekin välillä ihmettelen, miksi me hankimme lemmikeitä, kun koen jo lemmikkijyrsijöidenkin kuoleman todella raskaasti.



Osanottoni, ap! Lemmikkien myötä lapset oppivat rakastamaan ja huolehtimaan, luopumaan ja suremaan. Se on elämää, se.

pihalla, tielle ei ole mennyt, ei jaksanut ikänsä puolesta enää edes lenkkeillä. Jos lähdettiin kävelylle koiran kanssa se oli aina kiinni. Nyt se jostain syystä keksi lähteä peräämme, vaikka en sitä ole lenkille vienyt enää vuosiin (ei yksinkertaisesti jaksanut kävellä kuin pieniä pätkiä ja meillä on toooosi iso piha, asutaan taajaman ulkopuolella). Mikä sattumien summa tuo onnettomuuskin oli. Myöhemmin selvisi, että mies oli nähvyt koiran lähtevän pihasta, mutta jotenkin luuli, että minä tiesin sen seuraavan... On kyllä edelleen järkky olo ja syystä. Jotenkin tämä kirjoittelu muuten auttaa käsittelemään asiaa, vaikka meinasinkin, etten enää kirjoita. Kiitos osanotoista ja muistakin kommenteista.



Ap

itkettää niin kamalasti, etten näe näpäimistöä ;( Oma koira käpertyneenä vieressä. Suosittelen uuden koiran hankintaa kunhan suru antaa myöten. Minusta on ihanaa, että lapsi saa kasvaa kodissa, jossa lemmikkejä. Itsekään en osaisi enää ilman olla. Sympatiani ja voimia!

Mä jollain lailla uskon kohtaloon ja siihen että niin hyvät kuin pahatkin asiat tapahtuvat yleensä tarkoituksella. Niinkuin itsekin sanoit että tuo onnettomuus oli sattumien summa. Tärkeintä kuitenkin on, että koirasi ei kärsinyt ja kaikki tapahtui nopeasti. Sillä voit lohduttaa sekä itseäsi että lapsiasi.

Voin vain kuvitella miten hirveältä sinusta tuntuu ja koko perheestäsi. Jaksamisia teille. Suru täytyy surra pois ja joskus se vielä helpottaa.

jotenkin myös haluan uskoa tuohon, että tällä oli joku tarkoitus. Oliko se nyt sitten esimerkiksi se, että kerrasta opin, että tuohon tielle ei mennä. Ei edes sen takia, että ollaan menossa siihen metsätielle.



Jotenkin tuohon liikenteeseen on tuossa vuosien varrella niin turtunut, ettei enää edes ajattele sitä. Jos voisin, muuttaisin pois. Paikka on vaarallinen muutenkin, ei vain tuon tien takia. Koira oli tottunut kulkija tässä ympäristössä, mutta lapset ovat myös arvaamattomia. Aitaa olen kysellyt mieheltäni ja hänen vanhemmiltaan moneen otteeseen pihan ympäri, mutta sitä ei vain koskaan rakenneta. Muistutin siitä taas, mutta kukaan ei kuuntele, minähän sinne tielle lähdin ehdoin tahdoin noiden lasten kanssa. Sekin harmittaa...