En muista, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissä

enkä myöskään jaksa muistaa mitään hellimisiä. Lähinnä äitini oli aina kiireinen ja väsynyt, yksinhuoltajana kun töitä painoi. Nyt yritän itse pitää omaa lasta hiukan enemmän sylissä ja antaa läheisyyttä.

Oletteko nyt aikuisina äitinne kanssa tekemisissä? Lapseni eivät tunne mummoaan. Pari kertaa vuodessa näemme. Emme soittele toisillemme koskaan.

Ompeli vaatteita tms. Sylistä muistan, että äidin syli oli kuuma ja epämiellyttävä, joten on kai pidetty sylissä vaikka halusin viilettää eteenpäin. Lapsenlapsia sylitellään ja heille luetaan satuja, en muista että meille olisi luettu.



Nyt tulee kerhosta kortteja, tauluja, äitienpäiväkortteja, joissa muistutetaan ota äiti syliin. Että yritän ihan muistamalla muistaa.



Aviopuoliso halaan vaikka lapset näkisivät. Onhan se apinoillakin tutkittu, että koskettamatta jättäminen on pahasta, poikanen kuolee.

Äiti ei kertonut rakastavansa ym. mikä siihen aikaan ollut tapana mutta sylissä piti kyllä, sen muistan. Ja muutenkin osoitti sitä rakkauttaan jonka vaistosin silloin pienenä jo.



Isäkin piti sylissä paljon. Samoin mummot ja ukit jotka ovat taas olleet omassa vanhemman roolissaan kuulemma kovia aikoinaan. Esim. isääni ei hänen oma isänsä eli ukkini ole koskaan pitänyt sylissä. Samoin mieheni ukki ollut samanlainen, lapsenlapsiaan taas pitänyt paljon mutta omia lapsiaan ei. Ei varmaan kuulunut sodanaikaiseen sukupolveen.



Oli mulla yksi ikätoveri jota isä ei koskaan sylitellyt ja tämä kaverini sanoi että on kateelllinen mulle. Oli varmaan kamalaa pienestä kun isä ei ottanut syliin vaikka pyysi vaan käski menemään esim. äidin syliin :(

En vihaa äitiäni, hän on minulle täysin merkityksetön ihminen.

Otan yhteyttä vain kuin tarvitsen jotain ja sama tuntuu olevan myös toisin puolin. Ei esim. soitella koskaan kuulumisia tms.

muistan kyllä itkeneeni mm. vielä joskus teini-iän kynnyksellä, en muista mistä, ja toivoneeni, että voi kun joku halaisi minua ja lohduttaisi. Sen sijaan minut käskettiin omaan huoneeseen ja olemaan hiljaa.



En saanut raivota enkä itkeä. Asiasta on nyt noin 20 vuotta, ja muistan vieläkin esimerkiksi tuon kyseisen tapahtuman ja kaikki siihen liittyvät ajatukseni ja tunteeni. Kyllä kaikki tuollaiset vaikuttavat. Alkuun kun sain omia lapsia minulla oli suuria vaikeuksia kestää lapsen itkua ja raivoa, stressannuin ihan älyttömästi. Alitajunnassa oli ajatus, että " ei lohdutusta" , vaikka aina olen pitänyt lapsiani hyvänä, sylissä ja lohduttanut. Jotenkin se ajatus vain kummitteli mielessä ja aiheutti ristiriitaa. Onneksi jossain vaiheessa sain asian käsiteltyä mielessäni, ja todettua että minulla on lupa olla erilainen kuin omat vanhempani olivat. Yritän muistaa halata omia lapsiani, lohduttaa ja antaa raivota.

että en jaksa kuunnella raivoamista vaan ennen kuin huomaankaan käsken olemana hiljaa ja menemään omaan huoneeseen. Nuoremman lapsen kanssa halaillaan enemmän ja hänen huutonsa ei ärsytä niin. Tiedän mistä asenteeni johtuu ja pyrin siitä tietoisesti pois, mutta enimmäkseen reaktioni on jo tullut ennen kuin tajuan..

Ei meillä koskaan halailtu. Kuitenkin olen aina tiennyt, että äitini rakastaa ja välittää.

Muistan että joskus varmaan 7-vuotiaana olin yksin kotona illalla, ja ajattelin että kun äiti tulee kotiin niin olen vähän itkevinäni sa sanon että mua pelotti, niin äiti varmaan sitten halaa ja lohduttaa mua..... Mutta kun toteutin suunnitelmani sain vaan haukkuja että enkö osaa olla yhtään yksin, ja äiti vaan taas suuttui.



Omaa lastani paijaan ja halailen nyt senkin edestä, tunnen itsekin saavani lapsesta hellyyttä mitä en ole ennen saanut.

sitäkin on ollut, ainakin kun olin ihan pieni. Eikä minulle myöskään sanottu, että minua rakastetaan. Vaikka äitini varmasti rakastikin.





Itse halaan ja pussaan omia lapsiani ja kerron että rakastan. Mutta minäkään en kestä " turhanpäiväistä" huutoa ja volinaa. Lohdutan kyllä jos on oikea hätä, mutta helposti kiivastun, jos lapset huutavat turhaan (minun mielestäni).

Siksi olen halunnut helliä ja halia lapsiani. Isältäni sain hellyyttä, äidiltäni en.

Olin isin tyttö ja aina isin sylissä. No, vaikka en muista kummankaan erityisemmin halanneen minua lapsena, niin kyllä nuo ainakin nyt halailee. Nähdessä ja lähtiessä. Olen 29 v, 70-luvun lapsi. Omaa lasta halailen ja rutistelen.

En muista äitini koskaan halanneen minua. En ole löytänyt vanhemmiltani enkä kenenkään sukulaisten valokuva-albumeista yhtäkään kuvaa jossa olisin ollut äitini sylissä, edes ihan vauvana.



Sen sijaan muistan monta lyömistä kämmenellä, nyrkillä, vyöllä, mattopiiskalla.. En muista koskaan jutelleeni äitini kanssa. En tiedä millainen ihminen hän on, enkä usko hänenkään tietävän minusta mitään. Puhuminen oli kiellettyä, ja jos puhui ulkopuoliselle aikuiselle, tuli turpiin ja kunnolla. Minut lytättiin henkisellä väkivallalla ja yritin erittäin vakavissani itsemurhaa 10-vuotiaana.



Kyllä, olen kärsinyt paljon ja pitkään ja ollut moniongelmainen. Nykyään minulla on jollain ihmeen kaupalla ihana puoliso ja kaksi pientä lasta. Kerron heille joka päivä että rakastan heitä ja joka päivä pidän sylissä, halaan, suukotan. Ja aion tehdä niin tulevaisuudessakin, vielä kun lapset ovat yli 15v, minulla on siihen äidinoikeus.

asiat ovat nousseet pintaan omien lasten myötä. muistan vain kun minulle vain huudettiin joka asiasta, ja lytättiin vaikki suunnitelmani. nyt kun olen yli 30-v asiat tuntuvat uskomattomilta, koska toisaalta nykyään vanhempani ovat ihania ihmisiä, mutta omassa mielessä ovat muistot.



ja vasta nyt olen uskaltanut olla oma itseni ja alkaa löytää sitä kuka olen. olen opiskelemassa tällä hetkellä uutta ammattia, koska nuoruudessani kukaan ei kannustanut minua minnekään suuntaan, tai edes kysynyt mikä kiinnostaa. niinpä kotoa muuttaessani menin töihin, jossa olin tähän saakka. itsetunto-ongelmat vaivaavat edelleen vaikka opiskelun ja harrastusten myötä olenkin saanut rohkeutta ja oikeutta olla se, joka oikeasti olen. t. 5

en minäkään muista. Luulen, että äidin sylin vei 3 vuotta nuorempi veljeni.

itse olen koittanut omien lasteni kohdalla tietoisesti ja kokoajan välttämään samoja karikkoja, mutta sen toteuttaminen tuntuu joskus vaikealta kun ei ole siitä itsellä kokemusta ja malleja. halin ja pusuttelen laspaiani paljon silti ja kerron heille välittäväni kovasti ja heidän olevan minulle tärkeimpia ihmisiä maailmassa. vaikeinta on saada suustani ulos lapsille " rakastan sinua" , vaikka sitä sydämestäni teenkin ja haluaisin sitä lasolleni ja miehilleni hokea alituiseen. minulle ei vain vanhempani ole koskaan sitä sanoneet joten se on etäinen tapa ilmasita tunteitaan minulle. surullista eikö totta.

Taitaa unohtua tuollaiset jutut. Sepä tässä onkin tavallaan kurjaa, ettei toi lapsi sitten aikuisena enää muista miten kivaa sillä on ollut ekat 3 vuotta. Miten paljon me on halittu ja pusuteltu. Tiedä sitten miten kivaa jatkossa on, mutta epäilenpä ettei ole näin kivaa. Ja nyt kuin lapsi on 3,5 v. niin rupeaa halit vähenemään.

En muista että mua olis hellitty tai kerrottu että rakastetaan. Siksi minäkin yritän muistaa kertoa usein omille lapsilleni kuinka tärkeitä ne on , pitää sylissä ja ajatuksella kuunnella pienetkin murheet; että ne ei tuntisi jääneensä jostain olennaisesta vaille ja hakisi lohtua halipulaan epätoivoisista seurustelusuhteista.

Tekee kipeää ymmärtää ettei ole lapsuudessaan saanut sylittelyä tai juurikaan hellyyttä.