Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten toimit marttyyrin kanssa?
04.10.2007 |
Hohhoijaa... Äitini soitti taas, ja puhelu alkoi sillä, että minä en varmaan yhtään välittäisi vaikka hän kuolleena makaisi lattialla omassa kodissaan, kun en ikinä soita tai käy. Juup. Mulla on kaksi lasta jotka on kotihoidossa, ja lisäksi teen töitä 3pv/vko. ELi siis ollaan miehen kanssa aina joko töissä tai lastenhoitovuorossa. Äitini voisi oikein helposti tulla käymään täällä meillä milloin vaan, mutta ei jaksa eikä halua. MEidän pitäisi aina mennä 2- ja 4-vuotiaiden lasten kanssa hänen yksiöönsä kyläilemään, tilanteeseen jossa kaikilla menee hermot vartissa.
Sitten hänellä on työpaineita. Sopimus loppuu ja itkettää ja on niin raskasta että ja kaikki vaikeeta. Tänään en enää jaksanut sitä samaa valitusta, ja sanoin että kyllä niitä töitä varmasti löytyy, ja sillä ei ole mitään väliä, vaikka siihen menisi puolikin vuotta, kun saa liiton päivärahaa jne. No siitäkös hän suuttui ja lopetti itkien puhelun...
Sen vertaa ei ole viimeiseen kuukauteen antanut mulle suunvuoroa, että olisin saanut kerrottua, että meille on tulossa vauva. JA kun saa sen tietää, niin varmaan joudun siitäkin asiasta häntä lohduttamaan.
Eiopä tässä kai muuta. välillä vaan rasittaa, kun ihminen ei yhtään elä elämäänsä, vaan murehtii, murehtii murehtii, vaikkei todellista syytä olekaan. KOskaan ei mikään ole hyvin, ja auta armias jos yrittää vinkata, että oikeasti asiat on tosi hyvin, siitähän riemu repeää...
Kommentit (4)
Lääkärisetä läiskäisee mammalle hormonilaastarin persiiseen ja avot, elämäkin taas hymyilee. Vaihdevuodet on yhtä suurta porua ja pms:ää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
noin 3-kymppiseksi syyllistin itseäni äitini pahoinvoinnista. Olinhan ilkeä ja kiittämätön lapsi, joka ei ollenkaan välittänyt äitinsä hyvinvoinnista... Mutta nyt olen onneksi hieman tervehtynyt (kiitos psykoterpaian) ja ymmärrän antaa hänen elää omaa elämäänsä enkä syyllistä itseäni vaikka valitusta saankin kuulla. Osaan suhtautua valitukseen neutraalimmin ja annan itselleni luvan elää omaa elämääni.
En yksinkertaisesti välitä. Tietyn pisteen jälkeen aikuinen hoitakoot omat asiansa. Saatan sanoa hyvin neutraalisti jotain lohduttavaa tai välttelevää, mikä nyt tilanteeseen sopii. Mutta nykyään osaan olla syyllistymättä. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että ainakin tiedän kuinka toimin omien lasteni kanssa. En syyllistä, enkä heittäydy marttyyriksi. Se on nimittäin todella itsekästä ja ahdistavaa, jos sen antaa vaikuttaa itseensä. Minä ymmärrän, että mitä enemmän mankuisin ja kiristäisin lasteni perheitä olemaan kanssani tekemisissä, sitä vähemmän he haluaisivat kuullakaan minusta. Jos taas olen pyyteettömästi aina käytettävissä, saan todennäköisesti toppuutella lastenhoidon määrää :). Voimia sinulle ap! Vaikka se kirvaisee, et ole vastuussa äidistäsi. Jos oikein ottaa koville olla tekemisissä, ota reilusti etäisyyttä. Ole terveesti itsekäs. Äläkä kanna huonoa omaatuntoa.
Alue: Aihe vapaa
Yleensä onnistunkin aika hyvin olemaan neutraali, ja välillä äidillä menee paremmin, mutta sitten kun sillä on stressiä, niin se on todella ahdistava. JA itselle tulee väistämättä huono omatunto, kun toinen itkee ja oikein kerjää sääliä, mutta kun mikään ei riitä. EIkä mun säälini häntä oikeasti auta yhtään mihinkään suuntaan, ennemminkin vaan vellomaan niissä omissa murheissaan.
Toi on kyllä niin totta, että oikeasti kanssakäyminen on jo vastenmielistä, kun siihen aina liittyy PAKKO. JA auta armias jos joskus käy niin, että emme voikaan nähdä häntä sovittuna aikana. Siitäkön riemu repeää.