Kuinka kauan kesti että kiinnyit lapseesi ja hän alkoi tuntua " omalta" ?

Heti kun näin ja katsoin ekaa kertaa, heräsi leijona-emon rakkaus ja se oli todella voimakasta heti alusta. Kun lapsi vietiin parin päivän ikäisenä teholle, tuntui kuin osa minua olisi viety pois. Heti oli rakas ja on sitä edelleenkin.

Synnytyksen jälkeen en hetkeksikään irrottanut katsetta hänestä....

Ihmismieli on kyllä erikoinen kapistus.

Varmaan joskus nelikuukautisena vasta rakastuin vauvaan. En minä sitä siihenkään asti mitenkään karsastanut. Vauva oli tyytyväinen ja iloinen. juttelin ja kujertelin sen kanssa. Mutta omalta puolelta se tajuton rakastuminen lapseen tuli vasta vähän myöhemmin.

tykkäsin toki jo vastasyntyneestä (ja tarkalleen sanoen olin tykännyt siitä vauvan ajatuksesta jo ennen vauvan syntymää, mutta silloin en varsinaisesti tiennyt kuka siellä mun tykkäämisen kohteena on ja synnytyksessä asia sitten valkeni), tunsin voimakasta suojeluviettiä ja halua käpertyä pesään huolehtimaan vauvasta.



oikea rakkauden tunne tuli myöhemmin, just siinä 4kk kohdalla. tunne oli väkevä ja sen kyllä huomasi.

joku tabu tai että tässä tarvitsisi itseään jotenkin hävetä. Miiitäh =).

pari päivää meni niin, että sain motivaatiota siitä, että maitoa tuli, vauva söi hyvin, kasvoi silmissä. Mutta hyvän olon tunne tuli siitä, että pärjäsin äitiniä noin niin kuin ulkoisesti, ei lapsesta itsestään.

Onneksi olin lukenut, että se on normaalia ja osasin tyynesti odottaa, että kiintymys kasvaa. Ja kasvoihan se, aluksi asteittain ja sitten kohisten.



Meillä vauva oli koko ensimmäisen vuotensa aivan tavattomasti isänsä perään. En tiedä oliko syy vai seuraus, mutta tämä osaltaan hidasti kiintymystä alussa. Koin vahvasti, että vauva haluaa minusta vain maidon ja isästään kaiken muun.



Minusta tästä pitäisi puhua enemmän. On luonnotonta odottaa kaikilta heti suurta rakkautta pientä kääröä kohtaan varsinkin kun tilanne on fyysisesti kuluttava ja uuvuttava (loppuraskaus, synnytys + valvominen). Olisi hyvä, että kaikki odottavat äidit osaisivat suhtautua myös tähän luonnollisena ja puhua asiasta etukäteen.

Toki olin kiintynyt vauvaan, se oli ihana, halusin sen parasta jne. Mutta samalla se tuntui ihan vaativalta muukalaiselta, jolle piti tehdä tiettyjä asioita. Vasta muutaman kuukauden jälkeen, kun alkoi tuntea vauvaa ja osasi vähän tulkita mielialaa, itkuja ja muuta, tuli sellainen syvempi tunne.

Kun vaikea synnytys oli ohi, rinnallani makasi ihan oikea ihminen. Hän oli vieraan näköinen ja silloin tajuntaani tuli ihan uusi tunne. Tajusin että hän on yksilö, vieras ihminen jota minä puolustan koko hengelläni. Ei sitä oikein rakkaudeksi voinut sanoa, se oli jotain paljon suurempaa. En itkenyt enkä kiljunut onnesta " ihkun" vauvan johdosta. Se tunne mikä tuli, veti hiljaiseksi.



Valtava huoli, syvä puolustamisen tunne ja koko maailmani kietoutui sen lapsen ympärille. Synnytyksessä löysin itsestäni voimia joita en tiennyt edes olevankaan, synnytyksen jälkeen löysin tunnetiloja joita en voinut kuvitellakaan. Pidän suurena onnena sitä että niistä tunteista en tiennyt mitään silloin kun lasta yritimme vuosia. Olisi ollut musertavaa kuvitella etten niitä koskaan ehkä kokisi.

kuvasit hyvin sen mitä itsekin olen tuntenut, vaikka edellä kuvasin omia tuntojani arkipäiväisemmin.



10

Siihen asti oli lähinnä vain voimakasta hoivaviettiä ja suojelemisentarvetta. Kuopukseen kiintyminen tapahtui nopeammin, johtui pitkälti siitä, että oli heti hyvin tutunnäköinen ja -oloinen (=aivan kuin esikoinen vauvana).