Emme pääse helpolla...mutta silti on toivoa!!

Haluan kertoa teille kaikille meidän tarinamme, koska tämä taatusti tuo toivoa kaikille meille, jotka rämmimme suossa todeten elämän olevan niin väärin!



Vuoden 2001 alussa päätimme mieheni kanssa, että perheeseen olisi tervetullut pieni tuhiseva nyytti. Lopetin pillerit ja seuraavassa kuussa (03/2001) olin raskaana. Olo oli jotenkin sekava mutta onnellinen. Sitä onnea kesti toukokuulle asti, jolloin ultrassa todettiin keskenmeno ja kaavinta oli edessä. Pidimme puolen vuoden tauon ja marras-joulukuun vaihteessa jätin taas pillerit. Tammikuussa -02 testi näytti jälleen plussaa. Nyt osasin iloita asiasta heti ensimmäisestä päivästä. Mielessäkään ei silloin käynyt uuden keskenmenon mahdollisuus. Kunnes sitten taas putosimme korkealta ja kovaa, kun vuoto alkoi rv 8-9. Edessä taas kaavinta. Tästä alkoikin sitten synkkääkin synkempi vuosi 2002. Huhtikuussa isäni kuoli ja kaiken sen surun keskellä tajusin vuotavani vähän väliä verta. Laitoin stressin piikkiin, kunnes eräänä aamuna heräsin valtaviin vatsakipuihin. Ei auttanut kuin suunnistaa ensiapuun, jossa todettiin kohdunulkoinen raskaus. Jäin sairaalaan tarkkailtavaksi, pääsin kotiin ja jouduin uudelleen sairaalaan. Edessä oli leikkaus ja toisen munatorven menetys.



Kesä meni töitä tehdessä ja elokuussa suuntasimme mieheni kanssa ulkomaille lepäämään. Syyskuussa testi näytti jälleen plussaa. Nyt pääsimme jo julkiselle alkuraskauden ultraan edellisen ku:n takia. Kohdussa näkyi viikkoja vastaava nyytti ja niin kaunis sydämen syke. Olimme onnellisia ja odotimme jo pientä kesävauvaamme... josta kuitenkin tuli taas yksi enkelivauvamme!



Itsenäisyyspäivän aikoihin alkoi ruskea tuhru ja ei auttanut kuin lähteä yötä vasten päivystykseen. Lääkäri teki ultran ensin alkautta ja löysi täydellisen pienen vauvan, joka liikkui ja jonka sydän löi. HAlusi kuitenkin ultrata vielä mahan päältä, koska viikkoja oli jo niin paljon (rv 16). Shokki oli järkyttävä, kun lääkäri sitten kuitenkin totesi, että kaikki ei ole kohdallaan. Pieneltämme puuttui puolet kallosta ja aivot. Ei siis ollut mitään toiveita siitä, että pikkuisemme voisi elää kohdun ulkopuolella. Jouduimme mieheni kanssa tekemääns en kaikista kamalimman päätöksen ja päästämään pienen vauvamme muiden enkelivauvojemme joukkoon.



Fyysisesti toivuin tästäkin koettelemuksesta suhteellisen nopeasti mutta henkinen puoli olikin sitten jo toinen juttu. Kuitenkin jaksoimme silti odottaa, että jospa kuitenkin joskus... Tämäkin toivo alkoi kutienkin hiipua seuraavien vuosien aikana. Aiemmin olin tullut raskaaksi todella helposti, mutta nyt ei tapahtunnut mitään. Rämmimme lapsettomuuden suossa seuraavat pari vuotta ja tutkimuksissa syyksi löytyi vain selittämätön lapsettomuus. Hoidot olivat siis edessä... Tammikuussa 2005 tehtiin ensimmäinen tulokseton IUI. Elokuulle oli aika IVFään. Päätin syödä muutaman kuukauden pillereitä ja unohtaa koko vauva-ajatuksen...



Vapun jälkeen 2005 havahduin eräänä aamuna... menkat olivat myöhässä jo viikon (olin lopettanut pillerit edellisessä kuussa) ja testi näytti uskomatonta mutta totta plussaa! Raskaus oli vaikea ja olin yli puolet ajasta sairaslomalla erilaisten syiden takia. Mutta kaikki se odottaminen ja kärsimys palkittiin joulukuussa 2005. Sylissämme tuhisi mitä täydellisin pieni prinsessa, ikioma ihmeluomuksemme. Olo oli uskomattoman onnellinen! Tämän kaiken takia olimme kärsineet ja kestäneet viimeiset neljä vuotta!



Ajattelimme, että toinen saa tulla perään, jos on tullakseen. HOitoihin emme enää lähtisi mutta toinen luomuraskaus olisi kuitenkin tervetullut ja mahdollisimman nopeasti (tietysti). Niinpä niin... Ei kuulunut raskautta, joka nyt ei tietysti yllättänyt meitä yhtään. Päätimme siis, että iloitsemme yhdestä täydellisestä pikkuisestamme. Kunnes tämän vuoden heinäkuussa kaiken lapsenhoidon tohinassa tajusin taas menkkojen olevan myöhässä. Testi näytti uskomattomasti plussaa ja nyt elämme pelonsekaisissa onnen tunnelmissa. Helpolla ei tämäkään raskaus ole meitä päästänyt ja viikkoja on vasta 13+0. Pahoinvointi on kamalaa, huimaa ja istukka vuotaa kohdunsuulla, mutta silti pikkuisemme on mukana matkassa. Huomenna on np-ultra...



Haluan vain kertoa teille kaikille, että toivottomuudenkin keskellä voi olla toivoa ja mustimmillakin pilvillä voi olla kultaiset reunat! Voimia ja jaksamista teille kaikille!!



Nekku