Haluatko kysyä jotain adoptioäidiltä? Voisin aikani kuluksi vastailla. :)

Onko sinulla ollut lapsen saamisen jälkeistä masennusta? Muita psyykevaikutuksia?

Oli adoptoitaessa reilut 1,5 vuotta. Minulla ei ole ollut mitään masennusoireita eikä mitään muutakaan psyykkisiä vaikeuksia lapsen tulon jälkeen. Joskus iät ajat sitten olen sairastanut masennusta ja siitä toivuttuani sain elämäni raiteilleen, enkä enää vähästä hetkahda (kuin hetkellisesti).



ap

Lapsi on nyt noin kaksivuotias.

Valitsitko suoraan adoption?

Toivottavasti rasismi ei pilaa elämäänne myöhemmin.

Miten vaikea/helppo teidän oli saada kotiselvityksestä puoltavaa lausuntoa + adoptiolupaa masennustaustasi vuoksi?



Kyselee adoptioneuvonnan aloittanut, mutta sen keskeyttämistä harkitseva masennus"potilas", joka ei oikein jaksa uskoa mahdollisuuksiinsa päästä syynistä "läpi" :S

Adoptio oli silti helppo ratkaisu. Olisimme voineet valita sen heti aluksikin, mutta kärsimättöminä kuljimme aluksi reittiä, joka teki meistä lapsiperheen nopeammin.



Masennustaustani ei häirinnyt prosessia ollenkaan. Masennukseni oli lievä ja sain hyvän todistuksen psykiatrilta. Hän kirjoitti, että olen täysin terve eikä adoptiolapsen tulon pitäisi aiheuttaa mitään ongelmia, koska en sairastanut biologisenkaan lapsen saamisen jälkeen. Olen muutenkin ollut todella terveellä pohjalla sen jälkeen, kun syvyyksistä nousin taas elämään. Toivottavasti sinäkin saat riittävän hyvät terveen paperit!



ap

Sivusta adoptionuorten murrosikää seuranneena voin sanoa, että murrosikä ei tule olemaan helppo.



Eräälle adoptioperheelle (Venäjä) Jari Sinkkonen ehdotti jopa huostaanottoa, mutta perhe ei suostunut siihen. Ei halunnut lapselle toista hylkäämiskokemusta.



Seurauksena se, että perhe joutui kuitenkin viemään nuoren lasten turvataloon, koska ei uskaltanut pitää häntä enää perheessä (väkivaltainen käytös).



Varhainen hylkääminen jättää jälkensä.

Toivon tosiaan, ettei rasismi pilaa elämäämme myöhemmin. Nyt ei ole vielä ollut mitään ongelmia, vaan kaikki ovat ottaneet lapsen hyvin vastaan.



ap

Murrosikä on varmasti todella haastavaa aikaa, sillä lapsemme luonne on todella voimakas. Tämänluonteinen lapsi olisi haastava ilman risaista elämänalkuaankin, saati sitten kaiken kokemansa jälkeen. Mutta en halua murehtia sitä vielä, nyt riittää, kun taistelen tämän uhmaiän kanssa. :)



ap

ja minä en enää uskalla puhua yhtään mitään tästä lapsesta. Sanon niin tai näin, kysyn tai olen kysymättä, niin tuntuu aina että metsään meni.



Onko kaikki adoptiolasten äidit yhtä yliherkkiä?

vai uskotko että siihen tarvittaisiin jotain erityisiä edellytyksiä?

ja onko se erilainen kuin biologiseen lapseesi? Miten?

Tuntuuko biologinen lapsi ja adoptiolapsi yhtä rakkailta? Kaduttaako adoptio vaikeina hetkinä? Näitä olen pelännyt.

Meillä on kaksi biologista lasta ja adoptio on ollut yhtenä vaihtoehtona. Tosin nykyisin on niin vaikea saada adoptiolasta etenkin kun meillä on jo kaksi lasta että emme ehkä jaksa alkaa pitkään prosessiin.

Varmaan monet, jotka ovat pitkään kärsineet lapsettomuudesta, ovat herkempiä kuin me, joilla on jo lapsia ennestäänkin. Turhat kuvitelmat ovat jo karsiutuneet vuosien varrella, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En nyt oikein keksi sopivia sanoja asiani ilmaisemiseen.



Minusta adoptioprosessin voi aloittaa kuka vain. Matkalla vain kannattaa olla tarkkana ja miettiä, onko adoptio oikeasti sitä, mitä haluaa. Jos on liikkeellä jollain "parannan tämän maailman adoptoimalla köyhän lapsen" -periaatteella, ei kyllä kannata aloittaakaan. Mutta jos oikeasti vain haluaa lapsen, kannattaa lähteä testaamaan. Kärsivällisyyttä hommassa kyllä tarvitaan rutkasti.



Tunneside muodostui kohtuullisen nopeasti. Muutamassa viikossa opin rakastamaan tätäkin lasta samalla tavalla kuin esikoistani. Tunnesiteen syntyä hidasti jonkin verran se, että lapsi kiintyi ensin isäänsä, eikä välittänyt minusta tuon taivaallista. Sylki vain naamalleni, kun menin lähelle. :) Mutta äkkiäpä tuo oppi äidin lapseksi, kun tultiin Suomeen ja isikulta meni töihin.



ap

mutta minusta jokaiseen lapseen on helppo kiintyä. Jos olen jonkun lapsen kanssa tuntikausia joka päivä, kiinnyn häneen varmasti. Yhtä rakkaita molemmat lapset ovat, mutta joskus huomaan, että pidän enemmän biologisen lapsen puolta. Tarkoitus ei ole näin toimia, mutta muutaman kerran minusta on tuntunut, että isompaa kohdellaan epäoikeudenmukaisesti (siis kun olen kuunnellut sivusta, kun mummo tai isä on lasten kanssa). Mutta on hyvin mahdollista, että isompaa onkin näissä tapauksissa kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, sillä ainakin kerran mieheni jälkikäteen myönsi toimineensa väärin (unohti erään sopimuksen). Kuitenkin olen sitä mieltä, että vaikka pitäisinkin enemmän vanhemman lapsen puolta, se ei johdu siitä, että hänellä on minun geenejäni, vaan siitä, että hän on ollut kauemman osa elämääni.



Adoptio ei oikeasti kaduta koskaan, mutta kieltämättä joskus, kun lapsi raapii, puree, lyö ja sylkee, mielessä käväisee, että kaikesta sitä ihminen onkin valmis maksamaan tuhansia euroja. :) Mutta nuo ajatukset katoavat kyllä hyvin äkkiä.



ap

Meilläkin on kaksi biologista lasta ja haluaisin adoptoida tytön Kiinasta, mutta mies ei ymmärrä sitä ollenkaan. Ei siis toiveitakaan päästä mistään syynistä läpi.



Mies sanoo ymmärtävänsä että lapsettomat adoptoivat, mutta ei osaa ajatellakaan että joku jolla on jo biolapsi.

että hän oli heti valmis adoptoimaan. Olen kuullut, että usein miehillä kestää hetken aikaa, ennen kuin hyväksyvät ajatuksen.



ap

Poikahan tuo on, samoin kuin esikoinenkin.



20, jos joudut syömään lääkkeitä, pelkään pahoin, että ette tule löytämään maata, joka suostuisi hyväksymään teidät hakijoiksi. Tällä hetkellä hakijoita on niin paljon ja adoptioon vapaita lapsia niin vähän, että maat voivat pitää hyvin tiukkoja kriteerejä hakijoille. Mutta ainahan sitä voi yrittää, saattavathan tilanteet muuttua. Jaksamista joka tapauksessa!



ap

Minun kohdallani on ongelmana (kai) se, että käytän lääkitystä masennukseeni parhaillaan. En siis tiedä, miten tuo juuri nyt päällä oleva lääkitys vaikuttaisi asioihin. Neuvontaa aloittaessamme en ollut syönyt lääkkeitä muutamaan vuoteen, mutta sittemmin olen ne joutunut taas aloittamaan. Harmittaa todella paljon, jos emme koskaan päädy tätä prosessia viemään loppuun asti, sillä adoptio on ollut minulle lapsesta asti asia, jonka olen vahvasti kokenut omaksi tavakseni kasvattaa perhettä. Kaksi biologista lasta olemme saaneet, mutta perheessä ja sydämessä olisi tilaa vielä yhdelle, eikä hänen tarvitsisi olla "itse tehty". Kuitenkin välillä tuntuu, että kun biologisen lapsen saa niin paljon helpommin (ainakin meidän tapauksessamme), niin en ole varma, jaksanko käydä läpi adoptioprosessia.

t. se masennus"potilas" - en muista numeroa

Masennustaustani ei häirinnyt prosessia ollenkaan. Masennukseni oli lievä ja sain hyvän todistuksen psykiatrilta. Hän kirjoitti, että olen täysin terve eikä adoptiolapsen tulon pitäisi aiheuttaa mitään ongelmia, koska en sairastanut biologisenkaan lapsen saamisen jälkeen. Olen muutenkin ollut todella terveellä pohjalla sen jälkeen, kun syvyyksistä nousin taas elämään. Toivottavasti sinäkin saat riittävän hyvät terveen paperit!

ap