Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa, pakko purkaa ajatuksia
18.10.2008 |
Erosin miehestä pari viikkoa sitten. Suhde kesti puolisen vuotta, eli melko lyhyen aikaa, emme asuneet yhdessä. Halusin itse että jatkamme elämää erillään, kummallakaan ei ollut riittävästi tunteita. Pidämme kyllä edelleen toisistamme mutta sitä suurta rakkautta ei ollut. Nyt ihmetyttää nämä omat tunteet, eihän minun pitäisi tuntea ikävää eikä surua koska en rakastanut miestä. Miksi sitten itkettää vieläkin lähes joka päivä ja on kova ikävä? Vai onkohan kyse vaan siitä ettei halua olla yksin ja ahdistaa ajatus että mitä jos ei löydäkään ketään?
Aika auttaa, tiedän, mutta ei se tämänhetkistä ahdistusta vie pois.
Kommentit (3)
Pakko kai se vain on uskoa että elämä voittaa. Aina kun tulee sellainen olo että olisiko juttu voinut kuitenkin toimia, yritän ajatella niitä hetkiä kun oli suhteessa ollessa huono olla ja ajatteli että ei tästä tule mitään.
Pitäisi kai etsiä joku laastarisuhde, jota entinen unohtuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siitä että ihmistä ei ole tarkoitettu vaihtamaan paria. Jos on harrastanut sukupuoliyhteyttä jonkun kanssa on muuttunut hänen kanssaan yhdeksi lihaksi. Niinpä jos sitten erotaan niin osa omasta itsestä menetetään. niin se vaan on.
hemmottele nyt itseäsi, vietä tyttäjen päivä tai -iltaa. Nauti hyvistä kirjoista, leffoista ja muista huvituksista.
Ikävä ja suru on aluksi kova, ja toisen ihmisen (ihon)kaipuu koskee, mutta kyllä se helpottaa ajan myötä. Mutta jos ei toimi, niin ei toimi. Kauheampaa se olisi jäädä jumiin sen väärän kanssa loppuelämäksi.
Itse tapasin suuren rakkauteni 30+ -vuotiaana, ja hyvää kannatti todella odottaa.
En usko, ettet ketään löytäisi. Se oikea voi luurata minkä kulman takana tahansa.