Mitä olette mieltä vkl isästä joka

Toki pitää olla tyytyväinen että isä ylipäänsä haluaa tavata lastaan, mutta lapsi ei kyllä kaipaa pelkästään tuollaisia tapaamisia.

koska mennään nukkumaan 8 aikoihin. Voi tuoda ties kuinka myöhään ja ihmettelee että miksei se sovi. Kaikkein ihaninta tässä on se (jos hyviä puolia etsii) että lapsi takaisin tullessaan halii vain kokoajan ja tahtoo olla vain kanssani. Ja yhteiset retket on huippukivoja lapsen mielestä. Ap edelleen, niinkuin 23 olin myös minä. Kiitos 22 viestistäsi

eikös se oo vaan kiva jos sun lapsi saa leluja ja käydä paikoissa jonne et itse pysty häntä viemään. ehtiihän sitä vuosien varrella olla kotonakin..

että on kaksi huoltajaa, molemmilla voi olla oma tyylinsä olla vanhempi. Asiahan ei ole niin, että sinä enää voisit päättää miten isän pitää olla lapsensa kanssa. Asiallisesti voit yrittää keskustella miten asiat voisi järjestää lapsen kannalta parhaiten päin, mutta et voi mennä vaatimaan. Diplomatiaa, hienotunteisuutta ja joustoa... Jotenkin ap:n kirjoituksesta välittyi se kuva, että ap on harmissaan kun etä-isä ei tee lapsen kanssa sitä mitä hän haluaisi.



Etä-isä ei varmasti itse näe sitä, että lapsi on väsynyt viikonlopun jälkeen (kuinka hän voisikaan, kun lapsi ei asu vakituisesti hänen luonaan). Jos sinä menet kärkkääseen ääneen valittamaan asiasta, niin eihän sitä tietenkänn kukaan usko. Tässä siis tarvitaan niitä neuvottelutaitoja.

Ymmärrän hyvin että ärsyttää. Kai se on epävarmuutta omasta roolista, ja halutaan lahjoa lasta, että varmasti haluaa tulla isän luo. Niinkuin tuo rajojen puute, sama juttu. Sitten isommaksi tullessaan lapsi oppii vielä tehokkaasti käyttämään vanhempien eroa hyväkseen vaatimalla kaikkea tavaraa ja " oikeuksia" sillä perusteella että toisessakin kodissa saa. Meillä ainakaan miehen pojalla ei oikein rajoja ole (isä antaisi katsoa tv:tä yötä myöten, ei nukkumaanmenoaikoja, lapsi aina päättäisi mitä syödään = makkaraperunat joka päivä, joka asiasta saa narista ilman että siihen puututaan, koko ajan ostetaan mitä lapsi haluaa jne), iskä haluaa olla " kiva kaveri" ja mä oon se ilkeä äitipuoli. Meidän yhteiselle lapselle tuntuu olevan paljon kovempi kuri. Onneksi lapsilla on iso ikäero, muuten olisi aika hankala selittää näitä juttuja omalle lapselle...

- Eli mitä eroa normaaliin???



Hyvä, että isä haluaa olla ja touhuta lapsen kanssa- asiat voisivat olla huonomminkin...

aamuna olisi päiväkotiin meno.



Ei minusta tuollainen ole normaalia perhe-elämää. Siis edes niissä ydinperheissä, jotka minä tunne, ei laukata joka toinen viikonloppu kieli vyön alla erilaisia kokemuksia hankkimassa. Miksi sitten isän pitäis niin tehdä aikana, jolloin pystyisi tutustumaan lapseensa rauhassa? Poikkaustiloissa ei synny normaalia arkikontaktia.



Kivahan se on, että isä pystyy käyttään lasta eri paikoissa ja laajemmin kuin mihin äidillä ehkä olisi varaa. Mutta kyllä yksi puuhamaa / eläinpuisto / temppurata viikonlopussa olisi ihan tarpeeksi. Kolmivuotias iloitsisi jo ihan tavallisesta toriretkestä tai mattojenpesuhetkestä. Ei elämän tarvitse olla yhtä viipeltämistä paikasta toiseen.



Ehkä pitkät välimatkat pistävät minut ajattelemaan näin. Meidän perheen lapset pääsevät yhteen korkeintaan kahteen huvipuistoon / teemapuistoon / eläinpuistoon kesässä. Kun lähdemme täältä pohjoisesta etelämmäs, käymme esim. Särkänniemessä, lopun lomaviikosta vietämme sukuloiden tai maatilamatkailupaikalla tai leirintäalueella. Kotoa teemme sitten ehkä yhden reissun esim. Ranuan eläinpuistoon jokin viikonloppu. Muutoin kesäviikonloppuisin käymme marjassa, pesemme mattoja, retkeilemme lähiseudulla tai vain olemme kotona. En ymmärrä sitä, että lapsia viedään vähän väliä johonkin puuhamaahan.

lapsi ei ole siis joka toinen viikonloppu isänsä luona (lue puuha yms paikoissa) vaan JOKA viikonloppu. Se voisikin olla jotenkin ok että joka toinen vkl mutta kun on joka vkl. Ja siltikin olisi kivaa että isä OLISI lapsensa kanssa eikä vain käyttäisi sitä joka paikassa. Nyttenkin ovat laivalla parhaillaan, ties koska tuo takaisin

ja sovit että sinun kanssa pitää viettää edes joku viikonloppu

Äidin mielestä lasten kanssa ei OLLA silloin kun ollaan jossakin muualla kuin kotona. Isän mielestä taas oleminen taitaa on täydellisempää silloin kun sitä eivät riko arjen rutiinit. Isä voi paremmin antaa lapsille koko huomionsa, kun hänen ei tarvitse miettiä että mites se jauhelihakastike nyt taas tehdäänkään.



Aikuinen ja lapsi arvostavat varmaan vähän eri asioita. Mutta kun ajattelen, mikä minulle itselleni kertoo, että joku haluaa viettää aikaa minun kanssani niin kyllä lomat ja matkat ovat paljon kertovampia kuin ne ajat, jolloin yksi tiskaa ja toinen pyyhkii pöytää. Voisiko olla mahdollista, että isän käytös kertoo myös lapselle, että isä välittää hänestä, vaikka ei voikaan elää hänen kanssaan enää?



Mitä niin ylivertaista siinä arjessa on, että sitä pitäisi olla viikonloppuisinkin? No, säännöllinen rytmi, joo. Mutta muuten?

se pääpointti miksi en tykkää kun ovat kokoajan menossa, joko auton kyydissä tms. Lapsella muutenkin paljon muutosta tällä hetkellä ja isän kanssa reissaaminen ei paljon auta asiassa, pahentaa sitä vain. Lapsen tulisi elää isänsäkin kanssa normaalia elämää ja kokoaikainen juokseminen eri paikoissa ei ole normaalia elämää. Kävisivät silloin tällöin niinkuin muutkin. Ap

isä monesti vie lasta viikonloppuina erilaisiin tapahtumiin, puuhamaihin jne. Hän tykkää puuhailla lapsen kanssa sillä tavalla. Minä taas olen ihan tyytyväinen siihen, että olemme lapsen kanssa viikonpäivät - isän ollessa töissä - kotosalla ja hommailemme tavallisia arkisia asioita. Silti minusta on upeaa että mieheni viitsii kuskata lasta ympäriinsä ja näyttää hänelle uusia paikkoja ja asioita enemmän kuin minä. Uskon että lapset osaavat kyllä arvostaa molemmanlaista yhdessäoloa. Pahempi varmasti olisi, jos isä ei olisi kiinnostunut tekemään mitään lapsensa kanssa, vai mitä?

sillä avioerolapsen elämä on muutenkin HYVIN paljon stressaavampaa kuin ehjän perheen lapsen. Vaikka jossakin ydinperheessä onkin ehkä tavallista, että isä kuskaa lapsia joka viikonloppu jonnekin (enkä kyllä tosiaankaan usko että sellaista perhettä oikeasti on, jossa tämä onnistuu ympärivuotisesti - jo taloudellisistakin syistä) niin erolapselle asia on aivan erilainen.



Minun pienet lapseni stressaavat jo pelkästään isän luokse menemisestä niin pahasti, että nykyisin en asiasta edes mainitse vasta kuin samana päivä kun asunnosta toiseen siirtyminen tapahtuu. En kerta kaikkiaan jaksa sitä kiukuttelua, hätää ja ahdistusta, joka lapsille syntyy tiedosta että ovat menossa tapaamaan isäänsä. Puhumalla asiasta vasta samana päivänä stressi ainakin jää huomattavasti lyhyemmäksi, vaikka tunnen olevani raukkamainen kun en asiasta aikaisemmin uskalla mainita. Mutta näin on paras.



Mitä olen hyvin monilta kuullut, on muidenkin lapsien osalta tilanne samanlainen ja meillä esimerkiksi päiväkodista sanottiin, että " kodin vaihto" ei saisi tapahtua päivähoitoon viemisen yhteydessä - lapsen kokema stressi pilaa tarhapäivän!



Kun siis pitää mielessä tämän, ehkä te asioista tietämättömätkin tajuatte että lapsen stressaaminen kaikenmoisella juoksemisella ja reissaamisella on ihan eri asia, kun vanhemmat ovat eronneet. Nimenomaan tuo kodin vaihtoon liittyvä tunnetila vaatisi sen, että molempien vanhempien luona arki on rauhallista ja sujuvaa, ja että lapsen tunteet voidaan huomioida.



Tällä ap: ja minun (ja onneksi muutaman muunkin) penäämällä asialla ei siis ole mitään tekemistä mustasukkaisuuden kanssa, kuten jotkut täällä asian näkivät. Eikä sillä edes ole mitään tekemistä erilaisten kasvatusnäkemysten kanssa.



Minusta on hienoa, että isä keksii joskus lapsille jotakin erilaista ja kivaa - koetanhan itsekin jotakin järjestää tilaisuuden tullen. Mutta rajansa kaikella. Ap:n tapauksessa isä on vienyt tämän viihdytyksen ihan äärimmilleen ja minusta kuulostaa jo sille, että isä pakenee arkea ja todellisuutta kaikenlaisella hömpällä. Lieneekö ap:n ex vähän tasapainoton muutenkin?



Meidän tapauksessa lasten isä tietää hyvin, että lapset kärsivät ja stressaavat eri kotien välillä reissaamisesta. Olen asiasta moneen kertaa sanonut sekä ystävällisesti että vähemmän ystävällisesti, ja myös lastenvalvoja on isälle tästä puhunut - koska lastenvalvoja on kanssani täysin samoilla linjoilla. Mutta mikään ei auta. Isä tekee tässä asiassa kuten tahtoo, ja koska lapset kuitenkin kaipaavat isäänsä, niin eipä ole kunnon perusteita tapaamisten estämisellekään. Ap:n tapauksessa lienee samoin.



t. 22