Lue keskustelun säännöt.
Psykologi Keijo Tahkokallio: lapset tarvitsevat syliä ja rauhallista elämää
23.07.2007 |
Liian monet suomalaiset lapset ja nuoret kärsivät masennuksesta ja stressistä. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset lapset pärjäävät koulussa hyvin, mutta muitten asioitten suhteen huonosti.
Masennus voi olla seurausta stressistä
Tahkokallion mukaan masennus johtuu pääosin stressikuormasta, joka syntyy lapsen liian varhaisesta vierottamisesta vanhemmistaan sekä heikosti kehittyneestä itsesäätelystä.
- Stressi syntyy osittain siitä luulosta, että lapsille on edullista varhainen itsenäisyys. Aikuiset pyrkivät loitontamaan lapsia luotaan, koska uskovat, että lapset kykenevät itse tekemään valintoja ja toimimaan omaehtoisesti. Pyrkimys vierottaa lapsi, irrottaa hänet riippuvuussuhteesta, nostaa lapsen stressitasoa.
Stressireaktio on voimakas biologinen tapa reagoida. Se on tarkoitettu kuolemanvaarasta pelastautumiseen ja se toimii yhtä vanhanaikaisesti kuin kaksi miljoonaa vuotta sitten.
- Lapsen kannalta kuolemanvaara tarkoittaa emosta irtautumista. Sen vuoksi eroreaktio (separaatioreaktio), on stressireaktio, joka johtuu siitä, että etäälle joutumisen kokemuksesta seuraa stressi. Eron seurauksena lapset joutuvat omin avuin selviytymään esimerkiksi toisten lasten kanssa ryhmässä. Tällöin he joutuvat liian varhain tekemään valintoja, joita eivät hallitse, ja usein he tekevät huonoja valintoja ja saavat kärsiä seuraukset. Ja näin stressikuorma lisääntyy, Tahkokallio selvittää.
- Tällainen toimintamalli on ristiriidassa kiintymyssuhteen kanssa. Kaikkein tärkeintä on lapsen ja hänen vanhempiensa välinen kiintymyssuhde, syli. Kiintymyssuhde on väline, jonka suojassa opitaan elämän säännöt. Elämänsääntöjen opettaminen on perheen tärkein tehtävä, mutta sitä ei voi tehdä, jos lapset eivät ole ikään kuin sylissä.
Tahkokallio vertaa perhettä vesilintupoikueeseen, jossa poikaset ovat luonnostaan kiinni emossaan. Poikaset seuraavat emoa tiiviisti noin metrin etäisyydellä. Lyhyt välimatka on ehto, jonka suojissa linnunpoikaset harjoittelevat elämistä, oppivat pyydystämään ruokaa ja monia muita taitoja. Jos suhde hajoaa ja poikanen joutuu irralleen, niin se kuolee. Ilman kiintymystä ei ihminenkään voi menestyä, ja sen takia kiintymyksellä on välillinen arvo.
Lasta voi ohjata vain olemalla lähellä
Kiintymyksellä on suuri merkitys erityisesti varhaislapsuudessa, mutta myös koko lapsuuden ajan aikuisikään saakka.
Stressin vähentämisen lääkkeeksi Tahkokallio kehottaa palaamaan arkeen.
- Käytännössä se tarkoittaa sitä, että aikuisia pitäisi näkyä enemmän kontallaan pienten lasten kanssa lattialla ja puistojen hiekkalaatikolla. Silloin he ovat samassa tasossa lasten kanssa ja pystyvät ohjeistamaan näitä leikeissä. Silloin leikkien reunaehdot pysyvät kunnossa. Lapset oppivat jakamaan, pystytään estämään kiusaaminen ja väkivalta sekä opitaan yhteispelin säännöt. Neuvoja ei voi antaa pihalla keskenään leikkiville lapsille katsomalla keittiön ikkunasta, sillä lasta ei voi ohjeistaa kuin läheltä. Tähän pitäisi palata, mutta se on ristiriidassa työelämän vaatimusten kanssa. Näiden asioiden kesken ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä kompromisseja. Ihmisten pitää pystyä, ainakin osittain, vastustamaan kodin ulkopuolelta tulevia vaatimuksia, pistää arvot järjestykseen ja valita se tärkein. Usein vedotaan siihen, että siitä seuraa suurempi köyhyys, aivan niin, mutta köyhänäkin voi elää hyvää elämää.
Tahkokallion mielestä yhteiskunnan koventuminen ja sitä kautta liian vähäinen aika lapsille on toisaalta myytti.
- Yhteiskunta koventuu juuri niin paljon, kun ihmiset siihen suostuvat. Selkeästi siinä on syy ja seuraussuhde. En usko, että kodin ja yhteiskunnan välisiä vaatimuksia voidaan ratkaista muutoin kuin laskemalla omaa elintasoa. Ostetaan halvempi auto ja pienempi asunto. Tehdään vähemmän velkaa, jolloin on varaa sanoa, että en voi olla näin paljon töissä, ja että ura ei ole minulle se kaikkein tärkein asia.
Yhteiskunnan keinot rajoittaa markkinatalouden yksityisiin ihmisiin kohdistamia vaatimuksia Tahkokallio näkee rajalliseksi.
- Tietenkin on hyvä säätää joitakin lakeja, jotka rajoittavat markkinataloutta riistämästä ihmisiä liikaa. Tärkeintä ovat kuitenkin ihmisten omat arvovalinnat.
Liikaa virikkeitä, liian vähän unta
- Ympäröivä maailma on täynnä virikkeitä ja aikuisten tehtävä on suojata lapsia niiltä, Tahkokallio täräyttää.
- Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vähennetään television katselua ja harrastuksia ja ollaan koko perhe enemmän kotona, syödään yhdessä ruokapöydässä ja luetaan lapsille satuja. Eli palataan normaalielämään.
- Valitettavasti markkinavoimat, media ja informaatioteknologia ovat varteenotettava vastustaja rauhoittumiselle. Vaikka rauhaa ei osaisi kaivata, se on välttämätöntä hyvinvoinnille. Tästä tullaankin levon ja rasituksen väliseen yhtälöön. Palautumista ei ole riittävästi verrattuna siihen, kuinka paljon asioita on aivoissa työn alla.
Yksittäisistä asioista keskeisin levon säätelijä on yöuni, joka monilla lapsilla jää liian lyhyeksi.
Tahkokallion mukaan vanhemmat ovat aina tarvinneet ohjeita lastenkasvatukseen. Aikaisemmin neuvoja saatiin suvulta ja kyläyhteisöstä, joissa vallitsi samat normit ja arvot.
- Nykyään perinne on katkennut, sillä suvun kanssa ei olla niin tiiviisti tekemisissä kuin ennen. Neuvoja kyllä löytyy, mutta ongelmana on se, miten valita ohjeviidakosta ne oikeat?, Tahkokallio kysyy.
- 50-luvun kyläyhteisössä, jossa itsekin olen kasvanut, ei kellään ollut epäilyksiä siitä, kuinka lapsia kasvatetaan. Jos joku menetteli huonosti ja väärin, sitä paheksuttiin. Nyt käsityksissä vallitsee suuri kirjavuus. Sen vuoksi nykyäiti on aika ummikko siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi syntyy. Paluuta menneeseen ei ole, ja siksi tarvitaan asiantuntijoiden ohjeita. Pulmana on se, että asiantuntijat ovat asioista eri mieltä.
- Meikäläisenkin ohjeet ovat vain yksi valinta muiden joukosta, ja sen vuoksi yritän perustella asioita.
Tottumus on toinen luonto
Kirjassaan Tahkokallio käyttää esimerkkeinä Aristoteleen ajatusmalleja.
- Hänen kasvatusmetodinsa ovat yhä ajankohtaisia ja pysyviä. Lastenkasvatuksen perusperiaatteet eivät ole muuttuneet vuosituhansien kuluessa. Aristoteles puhui tottumuksesta toisena luontona, ja saman asian on tämän päivän neurobiologia voinut todentaa sillä tavoin, että se mihin tottuu jää konkreettisesti aivoihin. Jos tottumus on väärä, ihminen toimii väärän tottumuksen mukaan.
Esimerkiksi Tahkokallio poimii varhain aloitetun alkoholinkäytön.
- Tutkimusten mukaan alle 14-vuotiaana alkoholin käytön aloittaneet eivät kykene oppimaan hyviä alkoholinkäyttötapoja. Lähes kaikilla, jotka ennen 14:ää ikävuotta olivat tottuneet käyttämään edes jossain määrin alkoholia, oli vaikeuksia alkoholin kanssa aikuisena. Tutkimustulokset ovat ympäri maailmaa samanlaisia.
- Vastuu tottumusten luomisesta on vanhemmilla. Ajatus siitä, että lapset voisivat itse keksiä tämän, on edesvastuuton. Siinä vaiheessa kun lasten aivot ovat riittävän kehittyneet tottumukset ovat jo syntyneet.
- Aikuisilla pitää olla tietoa ja kykyä tehdä valintoja ja uskaltaa pitää hyveistä kiinni. Meidän pitää totuttaa lapset hyveisiin. Se tarkoittaa sitä, että uudestaan ja uudestaan harjoitellaan tiettyjä asioita.
Hyvät ohjeet syntyvät siitä, että nähdään tulevaisuuteen. Aikuinen näkee seurausten seuraukset, mutta lapsi vain seuraukset. Sen vuoksi me katselemme hieman pidemmälle, ja voimme luoda pohjaa tottumuksiin. Lapset ohjautuvat seurausten perusteella, koska jostakin asiasta seuraa ikäviä tunteita ja joistakin mukavia. Lapset valitsevat välittömän tunteen vuoksi, Tahkokallio sanoo.
Teksti Leila Toffer-Kares
Kuva Tiina Pyrylä
Kommentit (40)
Ei koskaan ihmisen historiassa ole äideillä lapsille ollut antaa niin paljon aikaa kuin nyt.
Jos se onkin se laatu eikä määrä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapsuudessani 70-luvulla eivät äidit peuhanneet lapsen kanssa hiekkalaatikolla, kuten esim. minä paljon parjattu työssäkäyvä (oa-työ) teen. EIvätkä he tehneet lomamatkoja lapsen ehdoilla, kuten me. Eivätkä he pyhittäneet vapaa-aikaansa lapsille ja keskittyneet heihin kuten me.
Vierailija:
päivälle ominaista on, että osa vanhemmista keskittyy lapsiinsa enemmän kuin mihinkään muuhun. Lapset ovat koko elämän keskipiste ja monille suorastaan projekti. Toisessa ääripäässä valitettavasti on kasvava joukko moniongelmaisia vanhempia, jotka eivät millään pysty selviytymään tavallisestakaan arjesta.
Mutta kertokaapa miten sellainen elämä on mahdollista saada? Kansalaispalkkaa ei ole, joten pakko oli mennä töihin ja nykyään työelämässä vaan on sellaista, ettei kiire, kasvavat vaatimukset ja monelta suunnalta tulevat paineet ahdistavat. Palkkani ei nytkään ole mikään huikea, materialisteja emme ole ja asumme kerrostalossa, joten elintasossakaan ei ole pahemmin tinkivaraa...
Olen kuullut 34820 kertaa miten ihanaa oli silloin 70-luvulla kun me lapset saatiin elää kotona koko lapsuus äidin ja isän kanssa! Siis saatiin olla kotona juu, mutta vanhemmat tekivät paljon töitä (maatila) ja meidän kanssa ei todellakaan OLTU kaiket päivät niinkuin monet luulevat. Oltiin keskenämme ihan uskomattoman pieninä, samalla tavalla kuin muissakin maataloissa.
Nyt olen osa-aikaisesti työssä ja vietän huomattavasti paljon enemmän aikaa lapsen kanssa kuin mitä omassa lapsuudessani tehtiin. Silti olen monien mielestä ihan paska äiti. Ristiriitaista ;)
tuosta hiekkalaatikolla kyykkimisestä. Toki sitäkin on tehty. Ja pointtihan on tuo, että sitä yhteistä olemista pitää olla. Meillä se arkinen oleminen on esim. pyykkien ripustamista, omien tavaroiden järjestelmistä, sängyn petaamista ja ruoka. Isäntä tosin syö keittiössä seisaallaan, eikä ymmärrä, että ruokailuhetki on aika tärkeä _istua_ ja olla lasten kanssa.
Nyt penskat ovat leikkikentällä purkamassa energiaansa ja äiti ja isä saa olla vauvan kanssa viettämässä laatuaikaa. Sitä arjen pyöritystähän tämä. Tänään on lämmin päivä, joten mennään kai uuteen rantaan eväiden kanssa, vähän vaihtelua äidille, mutta toisinaan hermoja koettelevaa. Siinä ei tosiaan makoilla pyyhkeen päällä ja nukuta.
Materian keruuta vastustan minäkin, mutta toisaalta tämä konkurssin uhka ei ole kiva sekään :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin itse olin avainkaulalapsi ja jo 4-vuotiaana kuljin yksin ulkona ja kavereilla, vaikka äiti olisi illalla/viikonloppuna ollutkin kotona, niin ei tuolloin hiekkalaatikolla istuskeltu tai leikitty lasten kanssa. Kotityötkin veivät tuolloin paljon enemmän aikaa.
Ryyppäsi vaan päivät pitkät. Olipa meillä hyvä lapsuus.
On se kamalaa,kun toisten äidit vaan siivosivat kaiken aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Ryyppäsi vaan päivät pitkät. Olipa meillä hyvä lapsuus.On se kamalaa,kun toisten äidit vaan siivosivat kaiken aikaa.
Yhtälailla äidin huomion voi viedä pullo, ompelukone, siivous kuin ihan mikä tahansa. Toki alkon kanssa vanhemmat voivat olla vielä väkivaltaisia ja arvaamattomia, mikä tekee asiasta vielä pahemman, mutta ei silti lohduta niitä lapsia, jotka jäävät siivoustyön (tms) varjoon.
Pointti oli että ennen " hyvinä aikoina" (vielä 70-luvulla ainakin) äidit olivat täystyöllistettyjä työ- ja kotitöiden kanssa, ja jos eivät olleet, niin ei ollut yleistä että olisi puuhailtu yhdessä " lasten ehdoilla" , vaan lapset saivat olla keskenään jo hyvin pienestä pitäen. En ainakaan itse päästäisi 3-4 vuotiaana lastani yksin ulos kerrostaloalueella kaupungissa, saatikka vapaasti kulkemaan naapuruston muilla lapsilla, kuten itselläni oli tuon ikäisenä tapana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin: Jos teillä ei niin monilla muilla kyllä. esim. meillä äiti oli kostona lasten kanssa siihen asti kun pieninkin oli aloittanut koulun. Kaupunkilaisperhe siis olimme ja äidillä akateeminen koulutus (tosin kandi, ei maisteri).
Toiseksi: Maailma ympärillämme on muuttunut HUOMATTAVASTI sitten 70-luvun.
Meillä on vanha remontoitu 50-l talo. Ei varmaan kelpaisi monelle kodiksi, mutta meille se on niin rakas. Jokainen maalipisara ja listanpätkä rakkaudella laitettu, molemmat papat ja mies olleet remontoimassa.
Puutarha on meille puuhamaa, josta löytyy kyllä uusia ihmeitä joka päivälle.
Telkkari saa olla kiinni, kunnes lapset nukkuu. Usein ei illallakaan muisteta avata, on muuta puuhaa.
Muskarissa kävin isomman vauva-aikana pari kuukautta. Mutta totuus on se, että kaikki tuollaiset on äitejä varten, ei lapsia. Harrastus jäi. Nyt ehkä pitäisi jo keksiä isommalle jotain pientä harrastusta, kun on jo 3. Ehkä mennään yhdessä joogaan, saa nähdä.
Olen ollut siis kolme vuotta kotona. Mies on perusduunari ja tienaa 9,2e tunnilta. Ja kuvitelkaa, että meillä jää rahaa säästöönkin.
Tokihan pääkaupunkiseudulla on asunnot ainakin puolet kalliimpia. Mutta uskoisin, että useimmat siellä (samoin täälläkin) tienaavat meitä puolet paremmin.
Joten anteeksi tyhmyyteni: mikä tässä onkaan se mahdottomuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vanhin lapsesi on VASTA 3 v niin et kyllä, anteeks vaan, tiedä yhtään mitään vielä!! Toki jollekin tuollaiselle 3-4-vuotiaalle riittääkin vielä virikkeeksi joku oma takapiha, mutta kuule tule tänne muutaman vuoden kuluttua kertomaan jo miten lapsesi vinkuvat jotain muutakin tekemistä...
Lisäksi alle kouluikäiset lapset nyt vielä harvoin MAKSAVAT kovin paljon. Siis heille käy jotkin vanhat rupuset kumminkaiman vaatteet ja usein perivät sisaruksiltaan kaikki varusteet.
Mutta koitapas ajatella sitä, että perheessä voi olla hyvinkin eri-ikäisiä lapsia: vanhin vaikkapa jo 10-v ja nuorin sitten joku 1-v. Kyllä se 10 v jo kuluttaa (ja syö) vähän enemmän kuin joku vauva tai pienempi lapsi. Ei siinä ehkä paljon millään khh-tuella elellä pitkiä aikoja. Ehkä perheen rahavaroja on jo syönyt pitkään se, että äiti on ollut usealla äitiyslomalla ja kotihoidontuella.
Itse olin pitkään kotona kaksosteni kanssa ja asuimme myös vanhassa puolittain rempatussa talossa keskellä ei mitään. Vaan kun kaksoset kasvoivat ja vaatimukset kasvoivat ja itsekin alkoi se oma takapiha tympiä niin pakko se oli vaan muuttaa kalliimpaan ja lähemmäs keskustaa että lapsilla olisi edes jotain kaveriseuraa ja mahdollista jotain harrastaa. Ja töihinkin teki välilä mieli.
Minua ainakin säälittää sellaisetkin lapset, jotka eivät saa tehdä MITÄÄN!
Lisäksi kolikolla on aina toinenkin puoli: onko lapsille hyvä näyttää sellaista naismallia, joka kököttää kotona katkerana kotitöitä tehden ja hampaat irvessä jotain leikkien? Eikö parempi malli ole tyytyväinen äiti, jos hän nyt sitten joutuukin välillä olemaan töissä ja lapset hoidossa?
Itsekin vastustan liikaa ohjelmaa lapsille ja unta heidän pitää ehdottomasti saada tarpeeksi. Meiltä on muskarit yms. jääneet väliiin ja vasta kouluiässä ovat saaneet jotain pientä harrastaa.
Ajattelin kirjoittaessani lähinnä pieniä, korkeintaan leikki-ikäisiä lapsia.
Ja perheitä, joissa kuulemma haluttaisiin elää Tahkokallion kuvaamalla tavalla ainakin ne lapsen / lapsien ensimmäiset vuodet. Mutta sitten kuitenkin käy niin, että lapset menee hoitoon.
On hyvin mahdollista, että tämä meidän nykyinen tapa elää ei toimi ikuisesti, ehkä ei edes kovin kauaa. Mutta kuitenkin olen tyytyväinen siihen, että lapset ovat ainakin tähän asti saaneet elää rauhallista ja turvallista ja jopa (aikuisen näkökulmasta) tylsää arkea perheen parissa.
Monille perheillä kuulemma on / oli sama haave, mutta se ei sitten käytännössä onnistunutkaan. Miksi ei, sitä en tajua.
Minun näkökulmastani rauhallisen koti-arjen ja minulle muutaman vuoden kotiäitiyden järjestäminen on ollut aika yksinkertaista ja jopa meidän tuloillamme taloudellisesti täysin mahdollista.
Miksi ei siis muille, kun kuulemma tahtoa olisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jälleen yhden psykologin MIELIPIDE asiasta. Mitään tutkittua tutkimustietoa ei ole olemassa siitä, että kotihoito todellakin olisi parempi vaihtoehto ja varhaiskasvatus päiväkodissa / phh:lla huonompi vaihtoehto.
Vierailija:
Miksi ei siis muille, kun kuulemma tahtoa olisi?
Oletko todellakin niin typerä ihminen, että kuvittelet kaikkien perheiden olevan samasta muotista valettuja?
Lisäksi EN ITSE EDES ENÄÄ HALUA OLLA PITKÄÄN KOTONA! Minä olen paljon rauhallisempi ja kivempi äiti kun saan välillä olla töissäkin. Silti, en minäkään halua mitään 07-17 hoitopäiviä lapsilleni. MUTTA en myöskään usko, että päivähoito PILAA lapsen. Hoitopaikoissakin on EROJA. Eivät kaikki hoitopaikat mitään paskoja laitoksia ole todellakaan. Lapsissakin on eroja.
Minusta tulee raivohullu tympeä inhottava äiti jos olen liian paljon pelkissä kotioloissa. Se_ei_voi olla terveellistä lapselle!!
Vierailija:
Lisäksi EN ITSE EDES ENÄÄ HALUA OLLA PITKÄÄN KOTONA! Minä olen paljon rauhallisempi ja kivempi äiti kun saan välillä olla töissäkin. Silti, en minäkään halua mitään 07-17 hoitopäiviä lapsilleni. MUTTA en myöskään usko, että päivähoito PILAA lapsen. Hoitopaikoissakin on EROJA. Eivät kaikki hoitopaikat mitään paskoja laitoksia ole todellakaan. Lapsissakin on eroja.Minusta tulee raivohullu tympeä inhottava äiti jos olen liian paljon pelkissä kotioloissa. Se_ei_voi olla terveellistä lapselle!!
Asiaa tuo Tahkokallio puhuu, MUTTA ei liene tarkoitus, että äiti yksin on vastuussa lasten kasvattamisesta ( tulee sellainen käsitys tuosta tekstistä). Mitä isommaksi lapsi kasvaa, niin sitä paremmin hänen täytyy oppia toimimaan ryhmässä. En kannata kotihoitoa kouluikään asti (itse olen ollut kotihoidossa kouluikään asti).
Pointtihan on se, että tehtiin perheessä mitä tehtiin, niiN RUTIINI on avainsana, ettei aina viikon aikana tehdä seitsemää eri asiaa ja seuraavalla viikolla seitsemää muuta jne. Vaan että lapsi saa pyöriä tutuissa piireissä ja tutustua niihin ja niiden lainalaisuuksiin perinpohjaisesti ja tottua niihin. Lapselle on tärkeä se tunne, että tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. IHAN SAMA onko rutiini päiväkoti-kotiintulo-ruoka-iltaleikit vai puistoon-kotiin-pihalle.
Tottakai pieni vaihtelu piristää välillä, kuten matkat ja spesiaalijutut. Mutta jos spesiaalijuttua on joka päivä eikä lapsi ikinä tiedä, mitä huomenna tapahtuu, niin hän ei koskaan tutustu mihinkään, ei totu mihinkään, eikä tunne osaavansa elää arjessa.
Meillä ainakin pienikin lapsi on nauttinut matkoista vanhempien kanssa. Silloinhan olllaan 100 %:sti yhdessä koko perhe. Minusta se on siinä ideana.