Jos sulla ei ole ollut " kunnon" murrosikää, niin onko aikuisena

No, terveeksi minut todettiin, joskin haastavaksi uhmaikäiseksi.



Uhmaikäni pitkittyi, eli olin vielä ala-asteen yläluokilla kun testailin vanhempaini aika ajoin. Konkreettisesti käyttäytymiseni oli huutoa, raivoa, maahan heittäytymistä ja tein sitä joskus tuntikausia.



Kun murrosikä koitti, aloin tasaantua ja kohta ei ollutkaan mitään näyttöä uhmailusta. Olin seesteinen murkku, joskin aika arka teini. Näin itsekseni olen tullut siihen tulokseen, että minun ei tarvinnut enää kapinoida murrosiässä, koska olin tehnyt sen niin hyvin :) lapsena.



Nyt lasten myötä olen löytänyt lopullisen balanssin ja sen mitä elämältäni haluan. Kaikilla kai meillä on mörkömme ja eihän kukaan voi sanoa, mistä esim. oma lapsuudenajan käytökseni johtui, mutta tämä on vain elämää...

Vajaa kolmekymppisenä sitten tuli eteen ensimmäiset ongelmat, koska vanhemmat eivät ollenkaan tajunneet että en enää tanssi heidän pillinsä mukaan. Pari vuotta välit poikki oli vanhempiin, koska en tehnyt heidän mielensä mukaan Nyt sitten tasaantumaan päin.



Ja vanhemmat nyt jo uskovat että minulla on ihan oma elämä, ja en noudata valinnoissani heidän toivomuksiaan (jotka siis eivät ole minulle edes sitä paljon puhuttua parasta), ihan vaan omiani. Jos olisin heitä uskonut, olisin yhä 30-kymppisenä heidän luonaan asuva lapseton vanhapiika.

vaikka vanhempani koetteivat tukahduttaa käytöstäni ja syyllistivät milloin milläkin (esim. vieraat lähtivät pois, koska olen niin hankala lapsi jne.), niin silti sinnikäästi jaksoin olla mikä olen. Sen aikainen käytös saattoi pelastaa minut vaikka miltä, jos oletetaan että olisin ollut suhteessa yhtä kauhea murkku...



Samaa en voi sanoa tyttärestäni, joka nyt 4-vuotiaana on mitä kiltein pikku-enkeli. Saa nähdä siis minkälainen murkku meillä on sitten 10:n vuoden päästä talossa. Toinen tyttäreni osaa kiukuttelun taidon ja on muutenkin määrätietoisemman oloinen.

Mut ymmärrän kyllä, että se on edelleen taakkana minulle. En jaksaisi vanhempiani ollenkaan. Toisaalta tiedän, että ovat tarkoittaneet hyvää ja ovat hyviä isovanhempia - kunhan lapset eivät ole siellä liian pitkään kerrallaan. Olen käynyt psykologilla muutaman kerran, mutta vaatii pirusti töitä. Ehkä pari vuotta menee - psykologin arvio. Kiltin tytön kasvatus ja häpeä - sota-ajan velkoja tässä ilmeisesti maksellaan... kun vanhempien sukupolvella tuo psykologillakäynti olisi ollut maailmanloppu ja ikuinen häpeä niin pakkohan sinne sitten on mennä jos ei halua enää omia lapsiaan kasvattaa samalla tavalla.

Vierailija:

Ei ollut uhmaa tai murrosikää, vaan äidin tuima katse ja käsky olla ihmisiksi tai kiukuttelematta. Kaikki erimielisyys johtui vaan halustani kiukutella ja olla hankala ja heti tuli ylevät puheet siitä miten he yrittävät parhaani aina minun eteeni. Varsinaista suuttumuksen tai pettymyksen aihetta ei koskaan saanut tuotua esiin, eikä varsinkaan niin, että sitä olisi jotenkin käsitelty. Mulla oli aina vaan huono päivä ja olin taas niin hankalana.

Aikuisena vasta opin kyseenalaistamaan ja kritisoimaan vanhempieni elämäntapaa. Toisin kun he aina väittivät, heidän tapansa ei ollutkaan se ainoa järkevä oikea, vaan asioille oli myös vaihtoehtoja. Se mikä heistä oli silkkaa hulluutta, oli jostain muusta ihan normaalia. Mulle on tullut todellinen murros vanhemmistani ja lapsuuteni kasvuympäristöstä. Asummekin onneksi aika kaukana, enkä kaipaa enää tiukan sukuyhteisön tuijotusta ja utelua. Vanhempia kohtaan tunnen pettymystä ja suuttumusta siitä, että he ovat kusettaneet auktoriteettiinsa vedoten minua vuosikausia tanssimaan oman tahtonsa mukaan ja itsenäistymisyritykseni ovat aina olleet vaan huonoa ja hankalaa käytöstä.

Ei ollut mitään erityistä murrosikää, ainakaan vanhempia tai koulua kohtaan tms. Mutta ei se johtunut siitä, että uhmani olisi tukahdutettu, vaan olin oikeasti sellainen. Ehkä vanhempani olivat jollain tavalla aina aika järkeviä eivätkä turhaan puuttuneet elämääni (syystä kylläkin), joten en kokenut itsekään järkeväksi kapinoida, kun kielletyissä asioissa ei itsellenikään ollut järkeä. Toisaalta tupakka, viina ja yötä myöten juokseminen eivät kiinnostaneet, joten ei vanhemmilla ollut hirveästi kiellettävääkään. Eivätkä he aikuisenakaan ole puuttuneet asioihini turhaa vaan pysytelleet kauniisti taka-alalla. Tukea toisaalta on saanut tarvittaessa, ja sitä on varovasti " tyrkytetty" , kun ovat nähneet, että sen tarpeessa olen ollut.