Jos sulla ei ole ollut " kunnon" murrosikää, niin onko aikuisena

Siis todella häpesin vanhempiani noin kymmenen vuotta...

Vanhempiin on aina ollut hyvät välit, kapina kohdistui sitten pitkäaikaiseen poikaystävään, jonka kanssa (ikävä kyllä) tuli mentyä naimisiin ja erottuakin saman tien.

mittariin tuli just 40

Vuosien takaisen terapeuttini mukaan tukahdetuttu uhmaikä räjähtää käsiin murrosiässä, tukehdutettu murkkuikä räjähtää keski-ikäisenä. Ja voi vain kuvitella, millaista aikuisen ihmisen elämä on, jos sekä uhma- että murrosikä on tukehdutettu.



Itselläni tilanne on edellä kuvaamani kaltaista. Nyt elän erittäin kummallista elämää. Päällisin puolin asiat ovat hyvin: ihana perhe, mukava koti ja pysyvä työ. Mutta sanomaton ahdistuksen möykky nakertaa sisimpääni. On ikävä äitiä ja isää. Niin ikävä, että jos he sen ymmärtäisivät, eivät varmaan kestäisi sitä.



Diapamin voimin koetan syksyyn ja sitten rukoilen löytäväni terapiaa.



" Toiset purjehtii läpi elämän

jormat ojossa elävät elämän väkevän

mutta minä jäänyt laivasta oon

elämän suureen vaivaistaloon

mä en ole sankariainesta

se kunniasta ja maineesta"

(Martti Syrjä)

Toisaalta lohduttaa, että tämä käyttäytymiseni voisi johtua siitä elämättömästä murrosiästä ja tiedostaa se.

Mutta toisaalta on aivan järkyttävää, että se johtuu taasen siitä, että tunteeni ovat olleet murrosiässä tukahdetut. Ja nyt kun ajattelen, niin pitää jollain lailla paikkansa. Negatiivisia tunteita ei meillä näytetty, mutta ei myöskään positiivisia... surullista.

Kunpa osaisin toimia toisin mahdollisten omien lasteni kohdalla.

Vastaan vaikkei kysymys ollutkaan tavallaan minulle.



Minulla oli kauhea murkkuikä! Olin kauhea kakara!

Kun suutuin, huorittelin äitiäni. Raivosin, huusin, riehuin ja tein oman pääni mukaan (toki äidin neuvot ja rakkaus häneen takaraivossa). Jos äiti loukattuna ja epätoivoisena tarttui tukkaani tai huusi takaisin, huusin kuin mielipuoli että lastensuojelu viranomaisille pitäisi soittaa. Isäpuolelleni huusin aina että " sinä vittu et ole minun isäni!"



Jälkeenpäin ajateltuna häpeän käytöstäni. Kuinka paljon äitini on eteeni tehnyt. Minua yksinhuoltajana kasvattanut. Parhaansa mukaan neuvonut, halannut, rakastanut ja pitänyt aina lähellä ja rakkaanaan. Välimme ovat aina olleet avoimet ja oloni ollut turvallinen. Murrosiässä olin vaan niin vihainen kaikesta. Onneksi minulta löytyi aina halu sopia riita ja pyytää anteeksi itkien omaa typeryyttäni.



Nyt olen 24v 2 lapsen äiti. Olen tasainen, rauhallinen ja itseni kanssa äärettömän sinut. Äitini on tukeni ja " paras ystäväni" jonka kanssa voimme keskustella kaikesta. Olen ylpeä äidistäni ja toivon hänelle kaikkea ihanaa elämässään. Toki välillä omaa äitiään pitää hiukan höpsönä ja kokee itsensä fiksummaksi kun ajat muuttuu... mutta äitini on minut kuitenkin kasvattanut ja hoitanut, kiitos ja kunnioitus kuuluu siis hänelle minulta.

Nuoruuden traumat eivät oikeuta käyttäytymään aikuisena typerästi.

Oman kokemani mukaan voin vain neuvoa että anna lastesi raivota ja rakastaa vapaasti sinulle ja tee sinä samoin heille. Kaikki tietenkin kohtuuden ja turvallisuuden nimissä. Opeta heitä että raivota saa ja vihatakin kunhan ei satuta ja jos loukkaa, anteeksi pitää osata pyytää ja katua. Anna myös tilaa ja ota lapsesi vakavasti. Älä koskaan aliarvioi heidän ajatuksiaan, älykkyyttään ja taitojaan. Keskustelkaa rohkeasti tärkeistä ja vakavista asioista ja kerro rehellisesti omia kokemuksiasi.





t. 8

Sittenpä en osannut sanoa ei myöskään varhaisaikuisuudessa, en miehille varsinkaan, hehän olisivat voineet jättää minut! Liiallinen kiltteys aiheutti minussa paheksuttavia tapoja, juomista, tupakointia, irtosuhteita (joiden olisin halunnut olla pysyviä), mutta kyllä sekin kapina laantui. Kun ihminen tarpeeksi satuttaa itseään, lakkaa lyömästä päätänsä seinään, yrittää ainakin. Edelleen juon liikaa, mutta en sammioittain ja pelkässä humaltumistarkoituksessa, mutta tupakasta ja ei-sanan käyttämättömyydestä olen päässyt. Silti etsin itseäni ja tarkoitustani, mutta luulen, että aika moni meistä tekee niin, iästä ja sosiaalisesta asemasta huolimatta.

Se on todella vaikeaa.

Esim. oma elämänhistoriani on se, että olen huolehtinut itsestäni 13-vuotiaasta saakka. Asuin yksin, porukat vuosikaudet ulkomailla.

Nyt etsin jokaisesta isäni ikäisestä miehestä isää: rakkautta, ihailua jne.

Ja pelkään jokaista naista, koska he ovat potentiaalisia hylkääjiä.



On vaikeaa pitää yllä porvariston hillittyä charmia, kun sisuskalut ovat sekaisin. Mutta pitää tehdä se jo omien lasten takia. Mutta edelleen korostan: ei se ole helppoa.

Vierailija:

Nuoruuden traumat eivät oikeuta käyttäytymään aikuisena typerästi.

Ja n. 18-vuotiaasta eteenpäin ovat omat vanhempani olleet minulle todella läheisiä, läheisiä ystäviäni.



Minulla oli kyllä todella paha uhmaikäkin =)

nyt ahistaa niin perkeleesti et haluan välillä kuolla

ei murrosikää teininä eikä mitään " uusvaihetta" sen jälkeen.



En myöskään tukhaduttanut murrosikääni silloin, mulla ei vaan ollut mitään tarvetta kapinoida esim vanhempiani vastaan. Toki mulla oli sellaisia teini-idealismeja, toimin esim Amnestyssä ja globaalin reilun kaupun järjestöissä ja avustusjärjestöissä, mutta eivät nekään mitään kapinaa olleet.



Myöhemminkin olen kyennyt aina näkemään vanhempani ihmisinä: eivät he toki ole täydellisiä, mutta kukapa meistä olisi ja aika onnistuneesti hekin yrittävät...

en riehunut tai riidellyt murkkuna mutta en usko että se johtui mistään tunteiden tukahdutamisesta. Olin kiltti tyttö, jolla oli kilttejä kavereita ja se " kapina" suuntautui maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ei niinkään omia vanhempiani. Välit vanhempiin on edelleen hyvät enkä ole mielestäni purkanut kokematonta murrsoikää muihinkaan läheisiini.



Mulla tosin oli pienenä ihan karmea uhma n. 1-vuotiaasta 6-vuotiaaksi asti... ehkä se riitti koko elämäksi :-))

Ongelma johtui äidin tavasta kasvattaa. Nuorena aikuisena kovia ahdistusoireita, seitsemän vuoden jakso jolloin ainoa toiveeni oli kuolla ja oli todella lähellä, etten yrittänytkin. Löysin jo paikan josta hypätä junan alle ihmisten silmiltä piilossa.



Nyt kun olen kohta 40-vuotias alan viimeinkin oppia elämään itseni kanssa. Olen oppinut tarkkailemaan milloin tukahdutan tunteitani (kun aikaisemmin suurin osa energiastani meni tunteiden tukahduttamiseen) ja koetan elää ne läpi. Se on auttanut todella paljon. Toivon, että nyt viimeinkin pääsen kiinni normaaliin työelämään, jota en ole ahdistukseltani kestänyt. Aikaisemmin oli kestämistä ihan perusahdistuksessa, työelämän paineet veti aina astian nopeasti liian täyteen ja parissa kuukaudessa tulvi niin yli, että oli pakko irtisanoutua.

Jotenkin teini-iässä en saanut olla murrosikäinen. Meillä oli silloin paljon muutoksia, kun sisareni muuttivat pois ja isäni sairastui. Äitini tukeutui silloin minuun. Kaikki kostautui yli kaksikymppisenä, kun olin muuttanut pois kotoa. Omasta mielestäni elin murrosikäni vasta sitten.

19-vuotiaana sitten kapinoin. Meni välit äitin kanssa niin, ettei koskaan oo enää täyttä luottamusta varmaan kumminkaan puolin. Noitten mokailujen ansiosta mulla on nyt lapsi ja hajotin itteni ihan palasiksi. Monesta asiasta voisin äitiä syyttää,mutta ihan niin kuin joku sanoi, vaikka ois kuinka paska äiti ja kuinka tunnevammanen ja rikki, niin en voi noista kapinoinneista ja kriiseistä syyttää kuin itseäni.



Nyt oon 22 ja yhä ihan rikki.



Ehkä teininä kapinointi ois jotenkin turvallisempaa.

Minä olen kuin 18. Pohdin maailman epäoikeudenmukaisuutta ja pidin vanhempiani aina ihan järkevinä. Minua arvostettiin ja kuunneltiin ja sain tehdä itse omia ratkaisuja ikäni edellyttämällä tavalla. Harrastin myös kaikkia kansalaisjärjestöjuttuja. Olin kiltti, mutta valveutunut ja uskalsin avata suuni.



Omissa vanhemmissa on myös paljon vikoja, he eivät aina tee oikein eikä ehkä edes järkevästi. Mutta suurissa linjoissa voin heitä kunnioittaa ja välit ovat läheiset ja asialliset, ovat olleet aina.



En usko, että minulle koskaan tulee mitään kovaa kapinavaihetta. Vaikka paras ystävä jo murroikäisenä selitti, että kun olen aina niin määrätietoinen ja sopeutuvainen, tulen sitten aikuisena panemaan elämäni ranttaliksi.

Ei ollut uhmaa tai murrosikää, vaan äidin tuima katse ja käsky olla ihmisiksi tai kiukuttelematta. Kaikki erimielisyys johtui vaan halustani kiukutella ja olla hankala ja heti tuli ylevät puheet siitä miten he yrittävät parhaani aina minun eteeni. Varsinaista suuttumuksen tai pettymyksen aihetta ei koskaan saanut tuotua esiin, eikä varsinkaan niin, että sitä olisi jotenkin käsitelty. Mulla oli aina vaan huono päivä ja olin taas niin hankalana.



Aikuisena vasta opin kyseenalaistamaan ja kritisoimaan vanhempieni elämäntapaa. Toisin kun he aina väittivät, heidän tapansa ei ollutkaan se ainoa järkevä oikea, vaan asioille oli myös vaihtoehtoja. Se mikä heistä oli silkkaa hulluutta, oli jostain muusta ihan normaalia. Mulle on tullut todellinen murros vanhemmistani ja lapsuuteni kasvuympäristöstä. Asummekin onneksi aika kaukana, enkä kaipaa enää tiukan sukuyhteisön tuijotusta ja utelua. Vanhempia kohtaan tunnen pettymystä ja suuttumusta siitä, että he ovat kusettaneet auktoriteettiinsa vedoten minua vuosikausia tanssimaan oman tahtonsa mukaan ja itsenäistymisyritykseni ovat aina olleet vaan huonoa ja hankalaa käytöstä.