onko kenelläkään tarjota vertaistukea, pojat 3,5v ja 1v10kk?
Eli ongelma on poikien käytös. Mistä alottaisin? Isoveli on aikanaan ollut rauhallinen. Nyt pikkuveljen tultua leikki-ikään meno on aivan mahdotonta. Ja pienempi tietenkin matkii kaikki kielletyt jutut. Ulkona kieltäminen ei auta vaan aina täytyy mennä kädestä pitäen komentamaan. Eikö isomman jo pitäisi totella pelkästä sanomisesta? Pienemmän nyt vielä ymmärrän et tekee monta kertaa saman vaikka kuin kielletään. Leikit sujuu päivästä riippuen aika hyvin, mutta isompi ottaa kädestä leluja ja sitten alkaa taas huuto. Ruokapöydässä molemmat syö itse mutta kaikesta kitistään. Kastike on väärässä paikassa ja maito on liian kuumaa tai kylmää tai sekin väärässä mukissa. Jonkun aikaa kuultuani yleensä vien kiukuttelijan pois keittiöstä. Ja kyläilyt, ne on kamalia. Isovanhempien luona missä on leluja, kaikki sujuu ihan hyvin mutta sitten on paikkoja esim. vanhempien ihmisten luona missä on iki-ihanat koriste-esineet ja muut. Koko ajan saa olla kieltämässä ja luulen että ihmiset kuvittelevat että näitä poikia ei ole ikinä komennettu. Vaikka tosiasiassa päivät kuluu perässä kävelyyn ja komentamiseen. Ei kiivetä sinne ja videoihin ei kosketa, leluja ei heitellä eikä oteta toisen kädestä ja koiran vesiastiaan ei laiteta tavaroita..... Loppuuko tämä koskaan? Rankaisukeinoja on isommalla jäähypenkki ja anteeksipyyntö, tavaran menetys, omaan huoneeseen " joutuminen" . Pienempi ei pysy jäähypenkillä joten siellä istutaan yhdessä. Onko muita ideoita? Ja onko kenelläkään samanlaista menoa? Tuntuu ettei näiden kauhukakaroiden kanssa kehtaa mennä minnekkään. Sekavaa sepustusta =)
Kommentit (4)
meillä 3,8 v poika ja 1v vanha tyttö. Poika on juuri tuommoinen että mikään komentelu ei mene perille otetaan pikkusiskon kädestä tavaroita , tönitään kun toinen opettelee kävelemään tukea pitkin. ym .
Rangaistuksia satelee ja tuntuu myös että muut ajattelee tuosta kurittamista että sitä ei tuossa perheessä ole ollut yhtään., mutta totuuttahan he eivät tiedä. Meillä onneksi ei ole ystäväpiirissä muuta kuin lapsia ymmärtäviä aikuisia joten kaikki semmoinen mihin ei saa koskea tai on arvokasta he ovat itse nostaneet ylemmäs juuri sen takia että ei tarvitse olla koko ajan kieltämässä.
Itse en kotona ole tavaroitani nostellut juuri taas päinvastaisesti lasten on opittava että kaikkeen ei saa koskea. Toistaiseksi mitään ei ole mennyt onneksi rikki mutta komentoa uskotaan vaihtelevasti. Koetetaan vaan jaksaa sanoa ja kieltää, mutta ei ihan kaikesta lasten täytyy saada ollakkin. Muuten tästä tulee mielestäni ihan kamalaa jos kaikki lauseet alkaa sanoilla " älä koske, alä ota , anna jo olla , ei saa sitä tai tätä. Tekeehän aikuisetkin virheitä ja rikoo tavaroita.
Jaksamisiin
Perusluonteiltaan tyttö on rauhallinen ja ujo, arkakin, ja poika vilkas, rohkea ja sosiaalinen. Mutta sitten he yhdessä täydentävät toisiaan niin hyvässä kuin pahassa... ;)
Leluja revitään käsistä, pienempi repii isompaa ja välillä huijaa kirkumisella, päivät on sitä yhtä komennusta ja perässä juoksemista.
Enpä osaa sanoa, kun että oma hermo ei enää kestä, ja palaan osapäiväisesti töihin siitäkin syystä. Ehkä itselle päivittäinen tauko lapsista ja päivähoito virikkeineen tekee hyvää kaikille. Siitähän tässä on kyse, kun äiti ei meinaa jaksaa, että pitää saada lapsille järjestettyä jotenkin muita hoitajia ja virikkeitä enempi, riehuvat vähempi ja kiukuttelevat äidille vähemmän... ja ainain itse jaksaa paremmin kun elämässä on muutakin kuin pelkkä lasten kaitseminen.
Kyläpaikoista taas ei voi sanoa muuta kun että yksin ei parane lähteä niihin tässä vaiheessa. Ja jos lapset käyttäytyy ei toivotusti, niin se on minusta vielä täysin normaalia tämän ikäisille. Noloa se joskus on, mutta jatkossa voi aina miettiä mihin kannattaa tosiaan lähteä. Sitten vaan laitettaan kylässäkin jäähylle, tai mietitään milloin olisi sopivin aika käydä siellä kyläpaikassa, tai järjestetään joku kaitsija tai jotain mielenkiinnon kohdetta. Vaikka ei meillä kyllä koskaan kiinnosta kylässä ne mukaan otetut dvd-videot eikä piirustusvälineet (jos ei ole leluja kyläpaikassa).
Rohkeasti käydään vaan jossain aina kyllä, kun ei voi kaikesta jäädä pois ja toisaalta lapset pitää ennemmin tai myöhemmin vaan yksinkertaisesti totuttaa kyläilyihinkin. Mutta ei tietenkään niin paljon kun ennen tai yhden lapsen kanssa voisi käydä, oman jaksamisenkin takia. Ja kylässäkin löytyy kyllä jäähypenkkiä aina.
Ja meilläkin lapsilla heti on ikävä toista kun vähänkin ovat erossa toisistaan. Monestakin asiasta huomaa että ovat tärkeitä toisilleen kinasteluista ja kiusaamisista huolimatta.
...tulee hiukan parempi olo. Minä hain myös töitä ja pojat ovat olleet hoidossa päiväkodissa. Siellä ovat kun enkeleitä. Ainakin tämän kuukauden. Pinna on paljon pidempi ja jaksaa hassutella ja leikkiä eritavalla. 4 vuotta kotona näköjään on mulle maksimiaika. Ihanaa on kun työpaikalla saa jutella aikusten kanssa ja saa tehdä rauhassa töitä ilman että tarvitsee koko ajan komentaa ja olla ratkomassa riitoja. Tunnistan sen myös meijän pojista että tykkäävät toisistaan, halailevat ja hoidossa isompi pitää huolta pikkuveljestä. Joskus vaan meinaa masentaa kun ajattelee että tämä isomman uhmakausi kestää ja kestää. Mahtaakohan joskus vielä loppua? Riitoja saa kyllä vähennettyä kun nukkuu tarpeeksi ja ottaa välillä ihan huumorilla. Kai tämä tästä. Luen mielellään vielä juttuja kahden tai useamman pienen lapsen perheistä ja elämästä.
Neuvoa en osaa, voin vain kertoa millaista meillä on...
Juuri tänään mietin, et miten monta vuotta tällainen meno jatkuu...
Silloin oli vielä rauhallista, kun oli yksi poika, mutta pikkuveljen syntymä muutti kaiken.
Välillä leikkivät kyllä yhdessä, mutta viime aikoina nekin hetket on olleet harvassa. Nuorempi on temperamenttisempi luonteeltaan ja hän sotkee isomman leikit, vie kädestä lelut, repii vaatteista ja lyökin välillä...
Joskus tuntuu, että heti aamusta alkaa se nahistelu ja painiminen ja pikkuveljen kiukuttelu joka asiasta.
Ruokapöydässä pienempi tekee isommalle kiusaa tai sitten pelleilevät muuten vaan.
Kieltämässä saa olla koko ajan, varsinkin tuota riiviö-pikkuveljeä. Jäähy on meilläkin käytössä.
Nuorempi poika on aina ollut ns. vaativampi lapsi ja hän on vaatinut (ja vaatii edelleen) paljon huomiota. Jos isompi yrittää puhua mulle jotain asiaa, niin pienempi höpöttää jotain väliin. Harmittaa isonveljen puolesta, kun pikkuveli yrittää aina " varastaa shown" .
Joten en voi luvata sulle, et lähivuosina helpottaisi... Riippuu tietysti lasten luonteista, voihan olla, et rauhoittuvat iän myötä.
Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta olen monesti huomannut, että pojat kuitenkin ovat tärkeitä toisilleen. Sen huomaa, jos esim. ovat muutaman tunninkin erossa toisistaan. Sen jälkeen on jo ikävä...
Kuukauden päästä aloitan työt ja pojat menee hoitoon ja isommalla alkaakin sitten eskari, joten saavat " päästellä höyryjään" muualla ;)
Äitikin pääsee " lepäämään" ;)
Hyvää jatkoa teille!