Pienten "urheilija"lasten vanhempia
Meillä on 3,5v poika, joka on hyvin liikunnallinen (suurinosa kai tämän ikäisistä on) ja vikkeläjalkainen. Viime kesänä innostuttiin käymään hänen kanssaan pienten leikkimielisissä juoksukisoissa, joissa hän juonenpäästä kiinni saatuaan voitti aina ikätoverinsa. Talvella käytiin yhdessä urheilukoulussa, jossa hän myöskin viihtyi hyvin. Keväällä poika juoksi hienosti maastojuoksuissa, voittaen 5v tyttöjä, kun oman ikäisiä poikia ei ollut. Kaikki vetäjät aina kehuvat hänen juoksuaan.
Nyt urheilukoulussa harjoitellaan kentällä eri lajeja.
Poika on siis innokas ja täytyy myöntää, että niin on äitikin ;) Välillä huomaan patistavani poikaa harjoituksissa muiden mukaan (poika on joukon nuorin), vaikka hän välillä mielellään jäisi vaan kentän laidalle puuhailemaan omiaan. Toinen asia, joka mietityttää, on lapsen erittäin tempperamenttinen luonne. Esimerkiksi jos vieraat ihmiset kannustavat häntä liikaa, hän saa aivan mielettömän raivarin, tai jos kesken juoksun joku juoksee hänen ohi, hän suuttuu ja lakkaa juoksemasta :) tai jos joku vahingossa törmää häneen hän suuttuu siitäkin. Tämän pojan suuttuminen tarkoittaa kiljumista suoraa huutoa ja maassa makaamista.
Mitä mieltä olette, pitäisikö näin pienen antaa vain touhuta kentällä mitä lystää, jotta homma olisi vain kivaa, vai olisiko parempi pienestä pitäen opettaa siihen, että kun järjestettyyn harrastukseen mennään, siellä tehdään mitä ohjaajat sanovat?
Entäs nämä raivarit, tähän asti olen vain ottanut häntä syliin ja lohduttanut ja yrittänyt tyynnytellä, että aina ei tarvitse raivostua, jos jokin ei onnistu. Vai pitäisikö tätä raivoamista pitää rangaistavana tekona, josta rangaistus olisi esim harjoituksista kotiin lähtö?
Pitkä selostus, mutta yritän tosiaan varoa sitä, että hetken päästä olen itse innokkaampi urheilija kuin poika.
Kommentit (2)
3,5-vuotias on todella pieni osallistamaan joka viikko juoksukilpailuihin. Jos kentän laidalla touhuaminen kiinnostaa enemmän, en laittaisi juoksemaan.
Meillä käydään 4-vuotiaan pojan kanssa silloin tällöin juoksukilpailuissa, mutta en patista juoksemaan, jos muu tuntuu selvästi kiinnostavammalta. Tiedän itse, että lapseni osaa juosta, minun ei tarvitse sitä todistaa muille vaatimalla lastani osallistumaan kilpailuun ja kestämään kilpailun kuin aikuiset. Kyllä innokkuuden pitää lähteä lapsesta. Lisäksi vaarana on, että liikunta muuttuu lapsen mielessä pelkäksi kilpailemiseksi, josta menee hohto nopeasti.
Mutta sitäkin pitää opetella. Se on ohimenevää, ei ehkä kestä kauaa. Mutta et saa tehdä siitä mitään isoa numeroa. Eli halaus riittää ja sitten pepulle ystävällinen läimäys, että eteenpäin taas menoksi. Ja jos se jatkuu, niin napakka huomautus, että no niin, nyt riitti jo. Tee siitä nopea operaatio niin ettei poika pääse tekemään pettymyksistään isoa näytelmää. Tsemppaa saman tien vaan jatkamaan, vaikka jäisikin juoksussa viimeiseksi.
Ja sitten tosiaan kentän laidalle saa jäädä katselemaan ja leikkimään vielä. Jos vaikka joku kastemato sattuu sillä hetkellä kiinnostamaan enemmän, niin ei sitä kannattaisi tutkimustyötä keskeyttää. Urheilusta ei ole ehkä samalla tapaa ammatiksi kuin on vaikkapa biologian osaamisesta. :)
Näin minä tekisin. Mutta tosiaan lapsen luonne ratkaisee tilanteiden käsittelyn.