Löytyykö muita liiankin reippaita lapsia?
Hei,
Löytyykö muita lapsia jotka eivät ole äidin perään? Eivät esim. ole alkaneet alle 1 vuotiaina itkemään kun jäävät vieraan syliin ja äiti lähtee huoneesta? Meidän 1v3kk poika on aina ollut " reipas" ja välillä ihmettelen kun vertaan muihin meidän tuttuihin lapsiin. Muut lapset eivät uskalla jäädä tutunkaan tädin seuraan vähäksi aikaa leikkimään ilman äitiä. Isommassa porukassa meidän poika menee aina heti tutustumaan muihin lapsiin eikä paljon taakseen katsele että onko äiti vielä läsnä. Muut samanikäiset haluavat olla äidin sylissä. Olen voinut myös aina lähteä helposti johonkin omaan menoon ja lapsi on jäänyt rauhassa isänsä tai isovanhempien kanssa olemaan.
Pitäisi kai olla vaan tyytyväinen, mutta ihmettelen onko kaikki kunnossa kun en tunne ketään toista samantyyppistä lasta. Muuten poika on kyllä iloinen ja toki tykkää olla kanssani. Hänellä oli lyhyt vierastuskausi noin 8kk ikäisenä, kesti ehkä muutaman viikon. Yritän vakuuttaa itselleni että lapset ovat erilaisia luonteeltaan, mutta silti en voi olla miettimättä onko jotain vialla. Joten löytyykö muita samanlaisia lapsia?
Kommentit (10)
Helpottaa kuulla jo yhdestäkin samanlaisesta tapauksesta :)
Lisään sen verran meidän tilanteesta että minäkin olen ollut hoitovapaalla tähän asti ja vasta syksyllä menossa takas töihin.
Jään odottelemaan lisää vastauksia :)
siis vanhin lapseni oli samanlainen taaperona. Erittäin positiivinen, luottavainen ja ihmisrakas. Harvoin häntä hoitoon anoppilaankaan jätettiin, mutta ikinä ei ollut ongelmia. Nyt poika on 9 v, erittäin seurallinen ja sympaattinen kaveri, jolla aina ollut hyvä perusluottamus.
Lapset todellakin ovat erilaisia.Oma poikani,nyt 6 v.Oli myös pienenä hyvin reipas,eikä ollut ikinä vaikeuksia jäädä hoitoon tai mennä muiden seuraan.Ja kyllä hän on sitä edelleen!:)
Itse ajattelen,että jos lapsi olisi pienenä ollut hyvin itkuinen kun jää hoitoon tai ei uskaltaisi leikkiä muiden kanssa,olisi tilanne ollut paljon mutkikkaampi.Nauti reippaasta lapsestasi!
on aina ollut. Muksu on nyt 2v ja tosiaan niin kauan ku muistan, ei oo itkeny äitin perään ikinä. Helppo jättää mihin tahansa hoitoon, huikkaa äitille vaan " hei" ja leikki alkaa. On itekseen leikkivää tyyppiä mut tarttee aikuisen ja tarkistaakin monesti hoidossa et hoitaja on paikalla mut ei takerru kehenkään ku turvallisuutta on tankattu. Oon tästä tosi hyvilläni et viihtyy ja pärjää missä vaan kenen kanssa vaan! Ja ku uuteen paikkaan mennään ni heti menee tutkimaan/leikkimään, ei jää jalkoihin pyörimään eikä ujostele. Ei oo ikinä vierastanu eikä ujostellu vieraita ku saa omaan tahtiin tuttavuutta tehä. Ei nyt heti kenenkään syliin kiipee mut ku saa ite katella ni nopeesti tutustuu. Oon ollu ite kans paljon lapseni kanssa (oon siis kotona edelleen ku on uusi vauvakin) ni on varmaan perusturvallinen olo.
Hei!
Kaksosten äitinä (tyttö ja poika) voin sanoa, että lasten perusluonne määrää paljon. Meillä lapset ovat olleet synnytyssairaalasta lähtien luonteeltaan erilaisia ja ovat sitä edelleen.
Tuttavaperheessä ja päivähoidossa olen tavannut lapsia, jotka ovat erittäin ulospäin suuntautuneita. Tulevat juttelemaan täysin vieraan kanssa ja kertovat kuulumisistaan jne.
Joten pieni persoona sitä vain teilläkin viipottaa ja varmasti on äidille helpompaa kun lapsi tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Meillä on meinannut moni kiva asia jäädä tekemättä, kun ensin pitää voittaa ujous kaikkea uutta kohtaan.
Meillä 4v superreipas poika, joka nauttii niin tarhasta kuin vierailustakin. Aloitti tarhan 1v6kk ja tiesin kokemuksesta, että itkukausi saattaa tulla. Ei tullut pariin viikkoon, eikä sitten myöhemminkään. Lomilla kaipailee leikkikavereita ja laskee milloin pääsee hoitoon. Nyt on parhaimmillaan kummeillaan pari öytä, itse pyysi päästä, kun siellä on niin kivaa. Oli myös viime kesänä ja oli selittänyt jo silloin, että olen täällä kaksi yötä, enkä pelkää yhtään. Eräässä kesätapahtumassa tässä muutama viikko sitten ei malttanut istua paikoillaan, vaan lähti vaeltelemaan. " Hävisi" meiltä ja lopulta löytyi pelaamasta jalkapalloa kentän toiselta laidalta eli ohjelmoi itse itsensä. Ollaan vaan onnellesia reippaista ja oma-aloitteellisista lapsistamme, toisinkin voisi olla. Toisaalta ylisosiaalisten kanssa saa isompana olla tarkkana, ettei päästä heitä liian aikaisin yksin esim puistoon tai kaupungille. Tunnen yliarkojakin lapsia ja se onkin vanhemmille haaste ja tuottaa vaikeuksia.
Pysytään perässä ja nautitaan kesästä!
ja olen ollut vain tyytyväinen, että on sosiaalinen eikä ujostele ketään. Kaikki sanovat häntä reippaaksi ja se onkin sitten tietynlainen taakka, jos aina oletetaan, että pitääkin olla reipas. Olen koettanut sanoakin, että ei aina tarvitse olla reipas ts. kannustaa siihen, että " heikkoja hetkiä" voi tulla tälle meidän reippaallekin.
Itse olen vain huomannut, että minun on taas vaikea suhtautua puntissa kiinni oleviin lapsiin, kun oma mennä viilettää aina samantien. No, se on tietysti ihan oma ongelmani:)
Neuvolassa ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että lapsella on hyvä perusturvallisuus ja -luottamus rakentunut, joten sekin osaltaan edistää tuota reippautta. Toki lapsen luonne on tuollainen ja ei kai tällaisista vanhemmistakaan olisi voinut ihan kamalan ujoa lasta saada aikaiseksi;)
Nyt " vanhempana" höpöttää tietysti kaikille ventovieraillekin vaikka mitä, ja saa ihmiset yleensä hymyilemään, kun kertoo, mitä kotona on tapahtunut.
Turhia ei ole koskaan itkenyt eli jos jotain sattuu (kaatuu tms.) ei juuri lohduttajia kaipaa. Hoitoon on ollut myös helppo jättää, mutta silti olemme pyrkineet pitämään hoitopäivät mahdollisimman lyhyinä.
Heti kun meidän poika sai " jalat alleen" eli lähti kävelemään 10kk ikäisenä, niin ei ole sen jälkeen äidin perään kaipaillut. Kerhoissa jne. alkoi heti menemään muiden lasten perässä leikkimään ja minä jäin ihmeissäni katsomaan, että eikö se äiti enää olekaan tärkeä :) Kotonakin lopetti sylissä istumisen heti, kun oppi konttaamaan. Kaikki muu maailma vaan kiinnostaa niin paljon enemmän kuin äidin syli.
Tuntui se alussa vähän pahalta ja mietin usein, olenko tehnyt jotain väärin kun lapsi on kiinnostuneempi kaikista muista eikä äiti tunnu enää olevan niin tärkeä ihminen.
Mutta olen kuitenkin saanut pojan reippaudesta paljon positiivista palautetta muilta ihmisiltä. Mm. neuvolan täti oli sitä mieltä, että olen onnistunut antamaan lapselle niin hyvän perusturvallisuuden, että lapsi uskaltaa olla myös muiden kanssa reippaasti ja luottaa siihen että äiti on aina tarvittaessa saatavilla luokse. Se ajatus helpotti kovasti.
Nyt poju on 2v7kk ja edelleen sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja menevä pakkaus. Ei paljon ujostele, leikkii reippaasti uusienkin leikkikaverien kanssa leikkipuistossa, jää mielellään isän ja mummojen seuraan, minä saan mennä vapaasti huolehtimatta että lapsi jäisi itkemään minun perään, jne.
Meidän esikoinen (2v ja kohta 3kk) on kyllä vähän liiankin reipas. Viimeisen puolen vuoden aikana on jopa muutamaan otteeseen ilmoittanut, ettei halua kotiin yöksi! Ollaan siis alkuillasta esim. kaupassa ja siltä reissulta hän ei halua tulla kotiin, vaan haluaa mennä mummilaan yöksi.
Toinen esimerkki reippaudesta:
Jokin aika sitten mentiin kylään, jossa oli esikoista puoli vuotta nuorempi tyttö. Edellisestä näkemisestä oli lähes puoli vuotta. Tarkoituksena oli, että esikoinen jää hetkeksi kylään, kun vanhemmat käyvät asioilla. Oltiin oltu 5min kylässä ja esikko oli jo unohtanut meidät! Heilutti vain iloisesti, kun katsoimme parhaimmaksi lähteä isän kanssa heti asioille (kun meni niin hyvin). Olimme poissa reilun tunnin. Hieman oli apeutta ilmassa, mikä jopa lämmitti mieltä. Eli kyllä hän osaa myös kaivata meitä!
Itsellä on välillä hieman haikeakin olo, kun tuntuu ettei äitiä tarvita. Mutta toisaalta on myös helpottunut olo. En välttämättä jaksaisi olla lapsen kanssa, joka haluaisi aina syliin tms. Varsinkin kun kyseessä on esikoinen.
Itse olin todella ujo lapsena ja nuorena. Olen siis erittäin kiitollinen siitä, ettei esikoinen ole " perinyt" mun ujoutta! Saattaahan tuo vielä muuttua, mutta epäilen.
ikää nyt 2 vuotta. Leikkipuistoissa ym. ei ole äidin perään ollut ja muutenkin samalla tavalla " reipas" . Olen minäkin sitä ihmetellyt, mutta toisaalta ajattelen sen kertovan perusturvallisuudesta, eli on saanut kokea olevansa turvassa erilaisissa tilanteissa, vaikka onkin rohkaistunut irrottautumaan äidistä ja tekemään tuttavuutta toisten kanssa. Ja onhan äiti ollut aina läsnä kuitenkin.
Olen ollut kotona tähän saakka, mutta elokuun alusta palaamassa työelämään. Tyttö menee perhepäivähoitajalle. Saa nähdä, miten silloin käy, alkaako ikävöidä vai itkeekö perään.