Tulevat isovanhemmat eivät innostuneet vauvasta
Kerroimme jo alkuvuodesta ystävillemme ja sukulaisillemme että meille tulee vauva. Kaikki ovat olleet iloisia puolestamme ja onnen toivotuksia on riittänyt. Ainoat henkilöt, jotka eivät ole onneemme yhtyneet ovat mieheni vanhemmat. Asiasta ensimmäisten joukossa kuultuaan he vain totesivat " ai jaa" ... Jälkeen päin anoppilassa ei ole juurikaan tulevasta lapsenlapsesta puhuttu. Olemme olleet yhdessä jo viisi vuotta, joten ihan yllätys vauvastakaan ei ole kyse. Vauvamme syntyy noin kuukauden sisällä ja kun kerroin anopille laittaneemme kotona kaikki kuntoon vauvaa varten, hän pahastui. Olen kuulema aivan liian aikaisin liikkellä kun olen jo pinnasängynkin hankkinut. Eikä äitiyspakkauslaatikkoon olisi saanut edes vilkaista vielä: Mitä vaan voi vielä sattua... Tuntuu tosi pahalta, vaikka yritän olla välittämättä =( Miehelle omien vanhempien suhtautuminen on ollut myös tosi pettymys. Onneksi omat vanhempani ovat onnensa kukkuloilla ja odottavat jo kovasti pientä. Onko kenelläkään muulla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (9)
Samanlaisia kokemuksia täälläkin. Ex-anoppi on ainoa, joka oli todella innoissaan, vaikka oltiin silloin vasta 17-vuotiaita (sekä minä, että pojan isä), nykyisinkin tämä ex-anoppini on minulle hyvä ystävä ja on aina ollut vilpittömän iloinen nuoremmista lapsistani.
Nykyinen anoppini sen sijaan sanoi minulle kuullessaan odotuksestani, että " teit sä sen tahallaan" ... Ihan niinkuin mieheni ei olisi osallinen millään lailla. Molemmat kuitenkin tiesimme, että todennäköisesti tulen raskaaksi kun emme käytä ehkäisyä. Anoppi ei ollut kovin innoissaan kuopuksestakaan, kommentti oli lähinnä tyyliin " ahaa" . Appiukko ei tullut edes tyttömme ristiäisiin. Näitä kärkeviä ja naureskelevia kommentteja satelee säännöllisesti edelleen asiasta kuin asiasta. Loukkaannun monesti, eikä mies osaa sanoa äidilleen mitään puolustaakseen minua. Karvaita sanoja vanhemmistaan latelee kyllä minulle, joten tiedän hänen olevan samoilla linjoilla.
Omat vanhempani taas ovat olleet lähinnä linjalla, " voi ei, taas tulee lisää hoidettavia" , vaikka lapset eivät siellä usein olekaan. Ja jos koskaan erehdyn mainitsemaan väsymyksestäni tai siitä, että haluaisimme miehen kanssa joskus tehdä jotain kahden, vastaus on monesti, että " ittepähän olet lapses hankkinu" ... Hoh-hoijaa.. missä on se entisaikoijen yhteisöllisyys?? Nykyään ihmetellään, että kun äidit väsyy. Eipä ihme, sillä joitain vuosia sitten sielä mummot osallistuivat lastenlastensa elämään aivan eritavalla. En siis tarkoita, että isovanhempien tarvitsisi ottaa lapsia yökyläilemään jokaisena viikonloppuna, vaan vaikka kerran kuussa tai parissa. Ja joskus vahtia vaikka muutaman tunnin, että isä ja äiti pääsevät elokuviin tms.
Toivottavasti osaamme itse olla joskus erilaisia anoppeja ja mummoja :) ja kun se aika sitten koittaa, muistetaan nämä jutut, eikös vaan ;)
Eli meillä ei miehen kanssa ole aavistustakaan, miten kertoa miehen vanhemmille, koska minulla ja heillä ei ole kauhean lämpimät välit. Ja toinen ongelma tulee sitten tästä kastamisasiasta, kun appivanhempani ovat todella uskonnollisia, me mieheni kanssa emme kuulu kirkkoon, minua ei ole edes kastettu, joten emme siis ole tätä lastakaan kastamassa. Mieheni erosi kirkosta seurustelumme alkuaikoina, ja sain kuulla aika mukavan määrän " mihin sinä olet poikamme pakottanut" -tyylisiä kommentteja... Ihan itse päätöksensä teki, ei siinä minua tarvittu. Ja tietty appivanhemmat jäivät jopa häistämme pois, kun ei ollut kirkkohäitä. Tulivat vain häävastaanotolle, ei ollenkaan maistraattiin. Ja minun äitiäkin kutsuvat pakanaksi. Taitaa olla huono äiti kun ei ole lapsiaan kastanut... Mutta tosiaan emme tiedä miten tästä kertoa, sitten kun se on ajankohtaista (nyt rv 8+1), koska emme usko että varsinkaan anoppi kauheasti tästä ilahtuu. On kuulemma sukulaisilleen kutsunut minua pirun äpäräksi... Että näin meillä.:(
Mutta kun kerroimme odottavamme toista, vastaanotto oli lähinnä hämmentynyt. Appivanhemmat ilahtuivat suunnattomasti, mutta omat vanhempani eivät tienneet miten päin olisivat. Onnittelut tulivat viiveellä ja näin höystettynä: " kun niillä nyt on niin kiire maailmaan, niin tulkoon sitten" :-/ Ikäeroksi tulee yli 2 vuotta ja itsekin olemme yli kolmekymppisiä koulumme käyneitä...
Toisaalta ymmärrän; olemme hiljakkoin muuttaneet ja meillä on meneillään melko rankka remontti, eli väsyttää melko paljon. Tod.näk. he ovat sitä mieltä, että olisi ollut parempi odottaa rauhallisempia aikoja. Ehkäpä näin, mutta kun " vahinko" on jo tapahtunut, olisin toivonut heiltä silti onnitteluja. Oma jaksaminen mietityttää kyllä välillä muutenkin enkä olisi kaivannut lisää miettimistä, vaan tukea.
Kerrottiin raskaudesta rv10 ja ihmettelin anoppini suhtautumista, hänkin nimittäin suhtautui uutiseen aika vaisusti, vaikka tuota uutista ovat sekä anoppi että appiukko kovatsi odottaneet kun heillä ei vielä lapsenlapsia ole ja me olemme mieheni kanssa seurustelleet kohta 7 vuotta. Koko raskausajan kyllä kerroin hänelle neuvolakuulumisia ym. mutta hän oli koko ajan varautuneen oloinen. Ihmettelin kovasti, kunnes hän eräs ilta kertoi esikoisensa syntyneen kuolleena viidennellä raskauskuukaudella. Miehenikään ei tätä tiennyt! Jos kyseinen lapsi eläisi, hän olisi miestäni 2 vuotta vanhempi. Silloin palaset loksahtivat kohdalleen ja ymmärsin täysin hänen varautuneisuutensa, hän pelkäsi koko ajan että hänen ensimmäiselle lapsenlapselleen tapahtuisi jotakin, eikä yhtynyt iloomme. Nyt loppuraskaudesta hän on jo tullut kokeilemaan mahaa tuntisiko hän pikkuisen liikkeitä ja odottaa kovasti mummoksi tulemista! Appiukko on enemmän pitkin raskautta kysellyt vauvan voinnista, mutta ei hänkään ole liikaa innostunut. Luulempa että heidän riemunsa on sitten rajaton kun lapsi on maailmassa! Voisiko teilläkin olla appivanhempiesi kohdalla sattunut jotakin vastaavaa ja he eivät siksi uskalla iloita ennen kuin lapsenne syntyy? Toivottavasti heidänkin käyttäytymiseensä löytyisi järkevä syy.
T:Titi-uu rv37+1
Täällä myös samat kokemukset. Esikoista odottaessa äitini kommentti oli " Arvasinhan minä että se tarttuu" (veljeni oli saanut juuri vauvan). Ei onnitteluja ei mitään. Seuraavan kerran äitini kysyi joskus, kun raskaus oli yli puolenvälin, että miten voit. Seuraavan kerran asiaan palattiin lasketun ajan jälkeen (syntyi 42+5). Mutta kun vauva syntyi, kyllä oli mummo onnessaan!
Appivanhemmat sanoivat kuullessaan uutísen: Jaaha. Ja he puhuivat asiasta eli vauvasta seuraavan kerran kun vauva oli syntynyt. Mutta sen jälkeen olivat niin onnellisia.
Nyt kakkosen kohdalla äitini sanoi: Jos sieltä nyt tulisi tyttö. Ja appivanhempien kommentti: Eihän se mitään.
Mutta tiedän, että ne kaikki odottavat kyllä innolla ja ovat tosi onnellisisa ja kiinnostuneita sitten kun vauva on syntynyt.
Vanhemmilla ihmisillä ei vaan ole tapana onnitella ennen syntymää, ettei tule pahaa onnea tai koska jotain voi sattua. Ja muutenkin heillä taitaa olla enemmän tapana suhtautua asioihin niin, että sitten kun on jotain konkreettista niin sitten puhutaan ja höösätään. Ja ennen varmaan raskausaika oli sellaista jollain tavalla hävettävää tms. ettei siitä oikein puhuttu.
Ole huoleti, kun lapsi syntyy, isovanhemmat sulavat varmasti ja ovat onnellisia!
Esikoista odottaessa mies ei malttanut pitää suutaan kiinni, vaan kertoi appiukolle, kun menimme heillä käymään, mutta anoppi ei vielä ollut tullut kotiin. Kun anoppi sitten tuli töistä, appiukko tuumasi että no sieltähän se mummo tulikin... Ensimmäinen kommentti oli että " No ei kai vielä!!!" Olimme tuolloin olleet mieheni kanssa kimpassa 4,5 vuotta, josta viimeiset 8kk naimisissa.
Kakkonen oli heille myöskin kova paikka, tästä kolmannesta puhumattakaan. Kakkosen kohdalla pettymys tuntui vain pahenevan vauvan synnyttyä, kun se ei ollutkaan tyttö, niinkuin anoppi ja appiukko itsepintaisesti koko ajan kuvittelivat. Koskaan ei kysytty, miten vauva voi vaan miten pikkusisko voi? Onneksi esikioisemme oli niin pieni, ettei tajunnut, olisi varmasti muuten ollut kova paikka, kun sieltä tulikin pikkuveli.
Nyt pelkään, että välit anoppiin menevät lopullisesti, jos tämä kolmaskin on poika...
Kisu, rv 38+6
...siitä mitä minä päätän tehdä. Joten kommentitkaan eivät kovin lempeitä ole, pääasiassa realistisia. Vaivaahan lapsista on. Vanhempani ovat väsyneitä, kiireisiä sairaseläkeläisiä, eivätkä ymmärrä minun vouhotuksiani... Koska esikoisella olikin sairaus, kuopuksen odotus oli vaikeaa, ei pelkästään meille vaan myös minun ja miehen vanhemmille. Kaikki jotenkin jännittivät että mitä tällä kertaa olisi luvassa. Siksi kukaan ei hössöttänyt niinkuin esikoisen aikana edes miehen vanhemmat. Ymmärrettävää kyllä.
Muutama päivä sitten olimme porukalla syömässä ja sen jälkeen menimme yhdessä viereiseen kauppaan. Miehen kanssa katsoin ale-bodyja jolloin äiti pyyhälsi paikalle ja tokaisi " innokkaana" mitä te tuollaisilla teette... -kaverille katotaan kun se ihan just synnyttää...
Ruokailun aikana teki mieli kertoa uutinen kolmannesta kun kaikki olivat koolla, mutta empä taidakkaan vielä hetkeen... Mitäs sitä kun on kuitenkin heidän mielestä huono ajatus lisävaivaa hankkia.
En minäkään ymmärtänyt appivanhempiani jotka tulivat katsomaan lapsenlastaan vasta ristiäisiin. Asuvat toki kaukana mutta tiedän että mieheni pahoitti mielensä.
Eivät he kai oikein mitään sillä tarkoittaneet, olivat ihan innoissaan mutta jostain syystä ei ollut kiire katsomaan.
Joskus aikoinaan tosiaan oli tapana peitellä raskautta. Siitä ei puhuttu ja naiset peittivät vatsankin vaatetuksella. Varsinkaan miehille asia ei ollut ajankohtainen kuin vasta syntymän jälkeen.
Nykyään on niin eri asia kun elävä sikiö voidaan nähdä jo alkuraskaudesta.
Auroora 8+1
Näiden faktojenko takia (?) anoppini sanoi minulle, ettei iloitse ja että minun pitäisi tehdä raskauden keskeytys. Alkujärkytys?
Kului reilu viikko ja anoppi soitti. Ajattelin, että pyytääkseen anteeksi. Ei. Vaan yritti puhua mua ympäri aborttiin. Sanoin, ettei asia kuulu hänelle. Kuulemma kuuluu, koska on kyse hänen lapsestaan. (Jolle on tehty sterilisaatio reilut viisi vuotta sitten.) Löin luurin korvaan.
Kului puolitoista kuukautta. Anoppi laittoi tekstiviestin, jossa pyysi anteeksi käytöstään ja toivotti meille onnellista perhe-elämää. Mietin muutaman päivän, ja vastasin tekstiviestillä, että teen hänen kanssaan sovinnon - lasten takia. En kuitenkaan luvannut mitään. Katsotaan, mihin aika pystyy, kirjoitin viestissäni.
Olen edelleen hänelle näreissäni, enkä nyt tunne pystyväni antaa hänelle anteeksi. Tekstiviestin jälkeen olen kuitenkin antanut lasteni nähdä mummiaan. Itse en halua nähdä häntä koko raskauteni aikana. Katsotaan, mihin aika pystyy...