Missä vaiheessa pitäis huolestua, jos ei vaan ole miestä?

kyllä sä varmasti vielä kumppanin löydät, kukaties ennemmin kuin arvaatkaan

Kai se on ihmisestä kiinni, milloin alkaa hajottaa tosissaan vai alkaako ollenkaan. Lasten hankkimisen kannalta olis tietysti hyvä löytää se mies ennen neljääkymmentä, mutta jos " vain" rakkaudesta haaveilee niin sehän voi tulla vastaan vaikka kuuskymppisenä. Ite oon koittanut ajatella, että ei se asia siitä miksikään muutu, vaikka kuinka repisin berberiäni, joten parempi ottaa mahdollisimman rauhallisesti...

Ja lapsi mulla jo on. Se voikin olla pieni este tuolla miesmarkkinoilla. Oon vaan niin kyllästyny olemaan yksin.



Tiiän, että perheen perustamisenkin kannalta mulla ei ole " kiire" , mutta musta tuntuu, että en todella jaksa odottaa jotain 15 vuotta. No, jos mä jään yksin, niin oon varmaan entistä kiitollisempi tosta mun nuoruuden mokasta syntyneestä lapsukaisesta.



Tää on niin turhauttavaa!!!!



ap

Varmaan tärppää. xD



Niin, no se miesten metsästäminen on sit taitolaji, itse olen aina luottanut siihen, että ne oikeati ihmiset, oli kyse miehistä tai kavereista, tulevat kyllä vastaan oikeissa tilanteissa. Turha mennä baariin notkumaan sillä silmällä, jos ei siellä muutenkaan käy. Mutta tuskin se mies kotiinkaan tulee, eli jos ei ole muuta elämää kuin kotona oleminen, niin aika rajalliset on mahdollisuudet tavata ihmisiä.

mä olen paneutunut samaan ongelmaan, nyt tajuan kaiken olevan lähtöisin jo lapsuudenkodistani - äiti iskostanut minuun miesvihan, joten en tunne edes tarvitsevani miestä, vaikka sitä haluan ja tahdon. tässä tilanteessa se tahto ei vain riitä...

No mulla on äiti, joka on hokenu mulle mun koko elämän, että en mä kuitenkaan kelpaa kenellekään ja ei musta tuu koskaan mitään. Siltä pohjalta sitten otin ekan miehen, joka muhun rakastu kun olin siinä vaiheessa tosi yksinäinen. No se oli täys kusipää ja nyt mulla siis on lapsi.



Mä en ole tosiaan mikään baarissa notkuja, joten en aio sieltä miestä hakea. En ole kai ihan perusjamppa, monen mielestä varmaan vähän outokin. Siinähän niitä syitä onkin. Yksi lyhyt suhde oli tuossa, ja se mies oli aivan mahtava, mutta siitä ei sitten tullutkaan mitään. Mutta sen jälkeen on tuntunut taas entistä yksinäisemmältä.



Kai mun elämä on vaan niin kiireistä, ettei siinä ole sille miehelle tai sen etsimiselle tilaa. Mä en tiedä, mistä sitä etsisin. Kun mä vaan juoksen kodin, päiväkodin ja kahden opiskelupaikan väliä. Niin, se ehkä on se ongelma. Ei mulla kai ole aikaa. :(



ap

minä siis tuo miesvihainen. minäkin menin tekemään lapsen ekan vastaantulevan miehen kanssa, tietäähän sen kuinka siinä käy...

Ja moni asia ois helpompi ilman lasta,vaikka rakashan se on tietty nyt. Mutta jos sitä ei olisi syntynykään, en osaisi lasta vielä kaivatakaan. No joo. Oon tässä vaan miettiny, et entä jos oon oikeesti niin paska ihminen, että en muille kelpaakaan kuin tuollaisille kusipäille. Kun siinä tapauksessa on kyllä parempi olla yksin. Mutta voih... Kyllä tämä asia vetää joskus mielen matalaksi, vaikka tietty maailmaan isompiakin suruja mahtuu.



Joku viisas joskus sanoi, että ei mua voi kukaan rakastaa, ennen kun mä osaan rakastaa itseäni. Sepä se. Kun vaan osais.



ap

jotka ovat siis kestäneet maks. kuukauden, että miehet ovat olleet sellaisia, joille ei tarvitse tunnustaa että rakastaa tai jotka eivät ole sellaisia, että rakastaisivat minua...



päädyin tähän päätelmään kun aloin ihmetellä miksi minulla on vieläkin 5-vuotiaan mielikuvia surkeista isistä, jotka kiusaavat lapsiaan tms. pähkäilin, etten ole näitä voinut keksiä omasta päästäni, vaan äitini jutuista.



kun äidilleni tästä kerroin, hän sanoikin, eihän kunnollisia miehiä olekaan, eikä miehet lapsiaan hoida!!



ihmettele siinä sitten, että sulla ei ole olemassakaan sitä tunnetta, että on oikein haluta puoliso yms.

Mulla on ehkä enemmän sitä, että kaipaisin niin kovasti hyväksyntää. Edellisessä suhteessa, kun vihdoin tapasin sen niin täydellisen ihanan miehen, niin koko ajan yritin varmistella, että kelpaanhan mä varmasti. Mä voisin olla äidilleni monesta asiasta katkera, mutta loppupeleissä mä itse teen elämässäni ratkaisut. Kurja homma vaan, että mun oma äiti on " aiheuttanut" sen, että musta tuntuu että oon tällanen paskakasa.



Yks mun kaveri sanoi kun oltiin saunomassa, et ootko sä koskaan katsonut itseäs peilistä. No en kovin tarkkaan ehkä. Sit se sanoi, että katsopas huvikses. Että " sä oot yhen lapsen synnyttäny ja sulla on tollanen kroppa. Mä en ole synnyttänyt yhtään, mut oon tällanen." En mä osaa arvioida mun ulkonäköä mitenkään.



No ei tää kai ole kropasta kiinni. Mutta en mä kyllä mikään katseenkääntäjä ole. Huomaamaton suorastaan.



Voi kun kelpaisin jollekin.



ap

niin ei se nyt niin suuri synti ole, että sen jälkeen ei ansaitse enää ketään. Päinvastoin. Lapsen saaminen on ihana juttu. Ja jos mies kerran oli väärä, niin nythän sä tiedät paremmin. Nyt osaat katsella sellaisia miehiä, jotka ovat toisenlaisia ja paremmin sulle sopivia. Ei virheiden vuoksi jäädä lokaan makaamaan, vaan niistä opitaan, tullaan viisaammiksi ja eletään sen jälkeen parempaa ja tasokkaampaa elämää, koska on opittu jotain.



Sulla tosiaan on vielä hyvin aikaa löytää itsellesi se elämä, mitä toivot. Mutta minäkin olen sitä mieltä, että ensin sinun on opittava tuntemaan itsesi ennen kuin voit tietää mitä oikeasti haluat. Sinun pitää olla sinut itsesi kanssa, jotta voit miehen tavattuasi keskittyä häneen etkä vain siihen millainen sinä olet hänen silmissään. Nää jutut on niin kliseitä, että oot kuullut ne sata kertaa. Etkä ihan tosissasi niitä usko, etkä ihan syvällisesti tiedä mitä ne oikeesti tarkoittaa. Mutta silti se menee just noin.



Sori vaan, mutta sulla on vielä pitkä tie taivallettavana. Sulla taitaa olla liian kiire, että ehtisit tutustua itseesi. Se on ensin, sitten vasta mies.



Lycka till!