Jos sinulle tuttu äiti syyllistyisi johonkin hirmutekoon perheessään,

.ja itseasiassa näin tuntisin, vaikka hän ei olisikaan yrittänyt ottaa yhteyttä. pitäisi mun tutusta huomata...

Viime kädessä on kuitenkin sen ihmisen oma päätös tehdä tekonsa.

Ja vaikka tiedän, että B olisi minulla todella vahva reaktio, ja en pääsisi kovinkaan helpolla asian yli, syyllisyyttä todellisuudessa lisäisi tietty halu pysyä etäällä vähän oudommista ihmisistä, siis jos kyseessä olisi vain jotain kautta tuttu ihminen, ei ystävä.



ap

hirmuteot aina johdu siitä, että äiti olisi 'hädässäoleva.' Sehän on vähän kulttuurikysymys, miten erilaisia hirmutekoja selitetään ja vaikka sinänsä pidän tästä Suomen mallista, jossa syitä näihin tekoihin usein etsitään yhteisöstä ja siitä, kuinka hädässä oleva ei saanut tarvitsemaansa apua, niin se selitys ei välttämättä aina ole se ainoa oikea. Ei edes naisten kohdalla (miesten hirumtekoihin etsitään yleensä enemmän syitä siitä tekijästä ja hyväksytään rumemmatkin motiivit.)



En tiedä, oletteko lehdistä sattuneet huomaamaan esimerkiksi tätä USA:ssa päällä olevaa Caylee Anthonyn katoamistapausta ja tietysti sikäläinen selitystapa on aina hyvin yksilön vastuuta korostava ja helposti tuomitaan tekijä yksinkertaisesti pahaksi, joten se värittää uutisointiakin, mutta tuo vaikuttaa sellaiselta tapaukselta, että edes suomalaiset eivät onnistuisi selittämään sitä äidin väsymyksellä ja tukiverkostojen puutteella ja neuvolan epäonnistumisella (tai ehkä sittenkin.) Mutta pointtina kuitenkin se, että eivät ne hirmutekoja tehneet äidit läheskään aina ole väsyneitä ressukoita, jotka vain eivät ahdistukseltaan muutakaan voineet, vaan ihan oikeasti on olemassa äitejä, jotka eivät suuremmin lapsiaan osaa rakastaa ja jotka voivat tehdä pahoja asioita ihan oman etunsa vuoksi, ei siksi, että olisivat jotenkin täydellisessä umpikujassa, josta ei mitään tietä ulos.

En tiedä miksi minulle on kuitenkin tärkeää ajatella aina, että taustalla on ihminen, vaikka henkisesti sairaskin, joka on joskus ollut herkkä ja särkyvä, ja jonka elämässä joku on vain kertakaikkiaan mennyt pieleen. Mutta eihän sitä pieleenmenoa yksi ystävällinen tuttava oikeasti muuta, kyllä se on vuosien hoidon paikka. Jos sekään auttaa.



En haluaisi ajatella, että joku ihminen olisi sen pahempi kuin minäkään. Minussakin on kyky ja välillä halukin pahaan, elämäni on vain toistaiseksi ollut niin onnellinen, ettei minussa ole sellaista vihaa, joka olisi vielä vaatinut noin rajua ulostuloa. Mutta itse en näe itseäni immuunina pahoille teoille, voisin valitettavasti kuvitella, että äärimmäisessä tilanteessa ja sairastuessani henkisesti, voisi mikä tahansa paha olla minullekin mahdollista.



ap

ja se taas syntyy, kun lasta kohdellaan kaltoin tai lapsen tarpeisiin ei vastata. Ja ilmeisesti jotkut ovat tälle geneettisesti herkempiä kuin toiset. Harvoin niitä hirmutekoja ainakaan normaalioloissa tekevät ihmiset, joilla kaikki on ollut hyvin, mutta toisaalta luonnehäiriöitä ei nykytiedon mukaan voida aikuisella todennäköisesti parantaa ja itseasiassa kiintymyssuhdehäiriöisen lapsenkaan ennuste ei ole turhan hyvä. Ja tietysti näissä on usein kyse sukupolvien ketjusta.



Niin tai näin, hieman epäilen, että se yksittäinen äitikaveri ei olisi voinut tehdä suuriakaan näissä tapauksissa. Se tietysti ei ole mikään syy olla yrittämättä ja olematta ystävällinen ja auttavainen muita kohtaan. Ei siitä ehkä apua ole, mutta on se silti oikein tehty ja on väärin olla välinpitämätön lähimmäistensä suhteen. Tai näin minä ajattelen.

...mutta sydämen häpeällisimmissä sopukoissa piilisi varmaan myös A :(

vaikka tietysti se on se, mitä pitäisi ensin yrittää ja yleensä se auttaakin. Autistisen lapsen äitinä mulla on vahva epäluulo koko kiintymyssuhdeteoriaa kohtaan. Se jountaa samasta freudilaisesta kaatopaikasta kuin jääkaappiäititeoriakin. Mutta joka tapauksessa pitäisihän mun huomata, jos joku ympäristössäni on sosiopaatti ja sitten mun vatullani ON katsoa, että sen lapset saa apua.



Eli ei se ole mikään veruke pestä käsiään, että "kaikkia hulluja ei voi parantaa". Useimmat voi, ja loppujakin voi estää tekemästä vahinkoa.

moni vanhempia syyllistävä teoria, autismi hyvänä esimerkkinä, mutta niitä on monia muitakin.



Genetiikka on taustalla yllättävän monessa asiassa, ja vaikka laukaisevana tekijänä vaikkapa skitsofreniaan voi liittyä psyykkinen stressi, niin aivan yhtä hyvin vaikkapa pään lyöminen tai muu fyysinen stressi.



Avun piiriin saattaminen onkin arvokkaimpia asioita, mitä lähimmäinen voi ongelmatapauksessa tehdä.

(vai pidätkö?) niin miksi sitten kiintymyssuhdehäiriö tuntuisi niin epäuskottavalta? Kuitenkin ihan aivojen rakenteeseenkin on voitu havaita tulevan muutoksia lapsen saaman hoivan mukaa. Autsimin suhteenhan ongelmaa on siinä, että autismin ja tiettyjen mielenterveysongelmien oireissa on samankaltaisuutta ja tietysti ne voivat esiintyä samassakin ihmisessä.

Joku voisi suorastaan sanoa, että esimerkiksi RAD on olemassa lähinnä, koska antisosiaalista tai narsistista persoonallisuushäirötä ei haluta lapsilla diagnosoida sellaiseksi.

Mutta joka tapauksessa pitäisihän mun huomata, jos joku ympäristössäni on sosiopaatti ja sitten mun vatullani ON katsoa, että sen lapset saa apua.