Appivanhemmista
Tästä aiheesta varmaan keskustelu kerta jos toinenkin, mutta nyt on pakko purkaa omaa sydäntä.
Miehen vanhemmat asuvat n. 25 kilometrin päässä meistä ja alusta lähtien ongelmana on ollut se, että jos haluamme tavata niin se tarkoittaa sitä, että me menemme miehen lapsuudenkotiin. Miehen veli perheineen asuu samassa kaupungissa kuin me ja siellä appivanhemmat poikkeavat kerran pari viikossa. Meillä ovat käyneet tämän vuoden aikana muistaakseni kerran..... Anoppi käy samassa täällä kaupungissa töissä joka päivä. Isä jo eläkkeellä.
Miehen sisko tulee vanhempiensa luokse juhannukseksi pääkaupunkiseudulta. Olemme asuneet uudessa talossa n. puolitoistavuotta ja sisko perheineen on käynyt meillä kaksi kertaa. Käyvät täällä päin n. kerran kuussa. Pitäisi joka kertaa pyytämällä pyytää, että voisivat pikaisesti poiketa.
Meidän ensimmäisen vauvan laskettu aika on heinäkuun puolessa välissä ja oloni on jo suhteellisen raskas. Anoppi eilen soittaessaan sanoi, että tulkaa nyt juhannukseksi tänne meille, olisi kiva nähdä miten iso maha jo on. Mies on kuitenkin niin " höveli" , että vain kiertelee ja kaartelee eikä pysty esim. sanomaan, että tulkaa tänne katsomaan mahaa. Matka kun on tismalleen sama.
Tiedän olevani ääliö, mutta minä en periaatteesta halua käydä miehen kotona, koska meillä ei syystä tai toisesta voi koskaan käydä. Ilmeisesti minun pitää vain nöyrtyä, mutta eivätkö samat käytössäännöt koske kaikkia ihmisiä?!?!? Vastavuoroisuus yms.....
Kylläpä helpotti...
Kommentit (9)
Tiedän mitä meinaat..meillä sama. Appivanhemmat asuvat muutaman kilometrin päässä että ei se sinne meneminen pitkä matka ole mutta ärsyttää minuakin paljon moinen. Meillä 8kk vauva ja täällä eivät ole käyneet kattomassa muutakuin ihan vastasyntyneenä pari kertaa. Ärsyttää nyt varsinkin kun heillä menossa iso remontti ja viimeksi kun menimme niin hirveä kolina ja räminä vauva pelästyi niin että alkoi itkemään. Siellä ei voi kontata eikä mitään, kaikki istumme kengät jalassa tuoleilla kahvikupit kädessä ja vauva sylissä. Rakennuspölyn vuoksi en suostunut käymään aluksi ollenkaan. Mieheni on sanonut monesti että tulkaa nyt käymään mutta eivät vain tule. Tykkäävät mielettömästi vauvasta mutta ei niin ei. Sitten jos emme mene sinne niin päivittelevät että tulkaa nyt ihmeessä käymään. Luulisi että nyt tulisivat kun on toi remontti ja kaikkee että näkisivät vauvan kehitystä edes. Sanovat vain että onneksi remontti kohta loppuu niin on kivempi. Eivät ennen remonttiakaan käyneet että ei ole kiirekkään syynä ja tiedä ja ovat sanoneetkin etteivät kyläile paljoa mutta silti. Tunnen itseni välillä myöskin ihan ääliöksi (varmaan olenkin) kun oikeen pikkulapsen uhmalla joskus en mene sinne..huhhu ;) Kylläpä muuten helpotti tämä vuodatus kun en ole tästä muille juurikaan puhunu, miehelle valittanut joskus. Anteeksi nyt haukionkala kun en pysty sinua auttamaan/neuvomaan kun itse olen yhtä ääliö ja kohtalotoveri ;) Tämä on tätä, kai on vaan opittava ymmärtämään heitä..
Me asutaan miehen lapsuudenkodissa,joka ostettiin muutama vuosi sitten,ja appivanhemmat asuivat meidän kanssa samaa taloa n.4v. sitten muuttivat kylälle n.20 km päähän meistä. Kummatkin ovat nuoria isovanhemopia ja työelämässä. Meillä käyvät yleensä joka viikonloppu,yleensä sunnuntaisin.jos me ei ehditä sinne,siis ihan ilmoittamatta tulevat. mikä ei minua haittaa,tekevät täällä hommia. ovat laittaneet perunaa, puuhommia jne.
Muiden lastensa luona he käyvät harvemmin. Ehkä tänne on vaan helppo tulla kun asutaan heidän vanhassa talossaan,ja täällä on hommaa.. Appi on varsinki kesällä kovin touhukas noissa puutarhahommissa. Joskus mieheni sisko on siitä sanonutkin,kun heillä ei omat vanhemmat käy,mutta lienee syynä osaks sekin että hän käy toisinaan useemman kerran viikossa vanhempiensa luona,ja näin ollen omat vanhemmat ei sinne ehdi koskaan mennä....
eivät isovanhemmat juurikaan käy, ja olen kylläihan tyytyväinen etteivät käy. Miehen vanhemmat eivät kuulemma uskalla ajaa meille asti, kun on niin pimeä tie, eivät tosin ajele tänne kesälläkään, vaikka on valoisaa koko ajan.
Emme ole silti lähteneet kuljettamaan lapsia mitenkään älyttömästi isovanhemmille. Käymme siellä silloin kun se meille sopii, ja jos eivät omasta mielestään näe riittävästi lapsia, niin minun puolestani voivat tulla meille katsomaan. Jos eivät voi/ halua tulla, niin se on sitten ihan heidän ongelmansa.
Matkaa siis noin 30 km, molempiin suuntiin!
.. meilläkään ei osa sukulaisista käy, niin eipä mekään sitten enää mennä heille.
Osa taas käy kovasti ja yllättäin, joten lohduttaudun että kaikista ei ole onneksi riesaa..
Eilen oli anoppi käymässä ja alkoi taas vihjailla, että kyllä kotiäidin pitää olla kotiäiti kokoajan, tarkoittaen, että raskasta työtä tekevän pookansa pitäisi saada levätä enemmän. Mä siihen taas tiukasti esitin meidän linjamme ja sanoin, että meidän työnjakomme on työaikojen ulkopuolella ja lomilla tasan 50/50 ja siitä mä (ja myös mieheni!) pidän tiukasti kiinni. Tietenkään en tarkoita sitä, että jos miehellä on tosi rankka työjakso, en voisi auttaa enemmän vaikka siivoamalla enemmän tai että laskisin joka ikisen kotityön tarkalleen tms. naurettavaa. Mä tulin taas NIIN vihaiseksi, varsinkin kun anoppi itse auttaa lastenhoidossa vain kerran kahdessa kuukaudessa. Mä tiedän, että asia ei hänelle kuulu, mutta tuun silti vihaiseksi, kun joudun puolustamaan itseäni ja sisälleni jää raskas olo. Se ei ole MUN vika, että hänen poikansa on väsynyt. Me ollaan molemmat väsyneitä rankan elämäntilanteen takia. Lisäksi 50-lukulainen marttyyriäiti-malli on mun mielestä todella kulunut. Vaikka meillä olisi työnjako 30/70 mieheni hyväksi, anoppi pitäisi sitä kohtuutoomana pojalleen, jos työssä on rankkaa.
Huh! Niin, ap, appivanhempien kanssa on joskus tosi rankkaa. Ja kyse voi olla aika pienestä asiasta tai kommentista, mutta se voi kätkeä sisäänsä niin paljon. Mä oon ainakin törkeen vihainen, mutta ehkä tää kirjoittaminen auttoi :).
Samalla kylällä asutaan miehen isän, äitipuolen, isovanhempien ja veljeen perheen kanssa. Miehen veljen muksut ovat vähintään joka toinen viikonloppu apella ja anopilla hoidossa, meidän 3,5 vuotias ei ole ollut kertaakaan yökylässä ja hoitokerrat koko elämänsä ajalta voi laskea yhden käden sormilla. En voi olla mitään muuta kuin katkera. Appi jos soittelee miehelleni ei koskaan edes kysele lasten vointia (kuopus on 11 kk) vaan jaarittelee omiaan. Ikinä eivät käy eivätkä nykyään enää edes pyydä meitä käymään. Tilanne on ennen kaikkea surullinen. Toivoisin enemmän kuin mitään, että voisin tarjota lapsilleni isovanhemmat.
Oma äitini asuu n. 200 km päässä ja käy n. kerran kahdessa kuukaudessa, välillä tiheämmin. Soittelee silloin tällöin ja kyselee kuulumisia. Käymme myös itse pari kertaa vuodessa hänen luonaan. Tuntuu silti, että enemmän äitini aikaa saavat hänen miesystävänsä lapsenlapset eivät hänen omat lapsenlapsensa.
Olen välistä niin surullinen tästä tilanteesta. Aina tasaisin väliajoin tämä " isovanhemmattomuus" pomppaa esille kuten tänään kun kävimme mieheni veljen perheen luona ja kuulin taas mitä kaikkea kivaa pappa ja mummo ovat veljen lasten kanssa touhunneet. Ei voi kuin kysyä, mikä " vika" on meissä ja meidän lapsissa kun heille ei voida suoda samaa????
Ymmärrän siis täysin teitä samassa tilanteessa olevia. Neuvoja en osaa kyllä antaa. Kyllä isovanhemmat vain ovat sellainen rikkaus että sen mielelläni omille lapsilleen soisi.... Olkaa siis onnellisia te joilla on lastenne elämään osallistuvat isovanhemmat!!!
Minullakaan ei ole mikään ongelmaton suhden miehen vanhempiin, päinvastoin. Välimatkaan on onneksi yli 400km, muuten voisi olo olla aika ahtaalla. Uskoisin, että anoppi ramppaisi meillä vähän väliä.
Tai sitten ei. Nyt kun välimatka on tuo mikä on, näkevät silti poikaamme joka toinen kuukausi. He käyvät meillä ja me heillä mutta kun se ei tunnu riittävän. Mielestäni heidän on helpompi matkustaa kaksistaan kuin meidän lapsen kanssa, joka kyllä on jo pian 3-v ja ihan suht hyvä matkustamaan (vauvana oli maailman surkein matkustaja..). Mutta jostain syystä itketään aina vaan, että milloin tulette käymään ja syyllistetään kun näkevät niin harvoin pojanpoikaansa.
Kaikkein kivointa tässä on se, että mieheni ja minä ollaan ihan eri mieltä tästäKIN asiasta.
Omat vanhempani asuvat 10km:n päässä meistä ja se oli viime vuonna tarkoituskin kun muutettiin takaisin kotiseudulleni. Asuimme silloin puolessa välissä, eli molempiin mummuloihin oli 200km matkaa. Se ei toiminut, koska meillä ei ollut minkään valtakunnan hoitoapua saatavilla ja siksi halusin, että muutetaan tänne missä nyt asutaan. No, aluksi asuttiin vanhemmillani 5kk kunnes oma koti löyti. Nyt ollaan 10kk asuttu omassa asunnossa mutta aika harvoin vanhempani meillä käyvät:/ Mua se ei kyllä häiritse mutta miestä häiritsee. Siinä mielessä, että kun pitää tapella joka kerta anoppilaan lähdön suhteen niin sitten pitäisi kuulemma rajoittaa minun vanhempien luona käymistä koska hänen vanhemmatkaan eivät näe kovin usein lastamme.
Että näin meillä.
Eivät välttämättä edes itse huomaa asiaa. Yritä positiivista tapaa, todeta miten mukavaa olisi kun tulisivat vierailulle.
Heissan!
Minulla on vain kokemusta vastaavasti omista vanhemmistani, mutta tiedan tunteen.
Sinuna yrittaisin olla vertaamatta veljen perhetta teihin. Loukkaamatta appivanhempia voit vain sanoa " kutsun" kaydessa, etta et sina nyt oikein paase liikkeelle, joten tulkaa te tanne ja olette vain sinnikkaasti menematta sinne. Kylla he aikansa ihmeteltyaan joko alkavat kaymaan teilla tai sitten jattavat kaymatta kokonaan (niin kuin meille kavi).
Mina en enaa edes stressaa naista asioista, koska katson etta olkoot ja elakoot itsekasta elamaansa omalla tahollaan - meidan on parempi olla ilman stressia ja itsekkaita ihmisia. Biologinen suhde ei takaa yhteydenpitoa ilmiselvastikaan.