Ylikilttien ihmisten kanssa on niin paskamaista elää

mutta muistathan, että sinun ei tarvitse ottaa vastuuta äitisi ongelmasta. Elä sinä elämääsi, ja anna hänen tutustua omiin luurankoihinsa.

On vaan niiiin vaikeaa sanoa EI !



juu ja siitä saa sit kärsiä... kandee puhua äidille suoraa.

Mulla oli niin paskamainen lapsuus!! Itse tietysti kärsin samasta kyvyttömyydestä sanoa ei, mutta en ole lähellekään niin paha kuin äiti. Oman lapsen kanssa olen erityisen tarkkana, ettei sen tarvi ryhtyä minun huoltajaksi ja päättää joka asia itse, niin kuin meillä oli kotona.

Vaikka jotenkin ymmärränkin että esimerkiksi vierailun kieltäminen voi olla noloa, niin silti minusta todella noloksi ja vaikeaksi homma menee vasta sitten kun alkaa valehdella (valehdella toisen mieliksi). Suurin osa ns. vaikeistakin asioista on yllättävän helppoja, kun olosuhteet kertoo heti, suoraan ja avoimesti.



Minulla on yksi tuollainen läheinen sukulainen, jonka suhteen saan olla aina tosi tarkkana. Ja toinen piirre hänessä on se, että koska hän ei ikinä vaadi itselleen mitään, ei koskaan halua sotkea suunnitelmiani, tilanne menee siihen, ettei hän myöskään koskaan ideoi, auta keksimään kivaa menemistä tai tekemistä ja viimeksi hän sanoi että oli aikonut soittaa mutta oli sitten pelännyt että soittaa juuri kiireiseen aikaan, puuuuuh.

Miten tämä sukupolvien ketju saatais katkaistua?

ja miksei suututtaakin. Mutta lupaan sulle, että tämä raastaa sydäntä, kun ei voi omaan äitiinsä LUOTTAA. Ap

et ole äitisi äiti! Vaikka olet siihen asemaan lapsena joutunutkin, mutta lapsi tekee niin kuin parhaaksi näkee. Nyt olet aikuinen, jota ota vastuu omasta elämästäsi ja anna äitisi ottaa vastuu omasta elämästään! Sanoudu irti hänen hoivaamisestaan. Tunteesi juontaa lapsuutestasi, se ei ole totta enää tänä päivänä.

Kun vertaa tuota sukulaista vaikka omaan siskooni - heh, hänen kanssaan joskus kalenterit kädessä etsitään tapaamisaikoja ja mietitään järjestelyitä.

se joa tekee muidenkin hommia ja ylitöitä niin se sysätään aina mulla.



Sanoin viime viikolla että alkaa hommat kusee käsiin,etten pysty niin jo haukutaan selän takana laiskuudesta ja etten hoida hommiani(siis hommia mitkä eivät edes kuulu mulle..).

Vierailija:

Että mä olen suuttunut sille. En siitä ettei voida mennä, vaan siitä ettei voi sanoa!!! Että aina saa kuulostella että käykö nyt oikeasti ja sitten jos menee on huono omatunto, että onko se siellä nyt oikeasti ihan paineessa siitä että tullaan. Hemmetti pakko kai on lähteä sille linjalle että vaan silloin kun kutsutaan...

Me ei enää todella käydä kuin kutsuttuna. Enkä ikinä soita, koska on niin rasittavaa tulkita. Olen tullut suorastaan allergiseksi repliikille: Eihän meidän takia mitään tarvi laittaa.

Toi ei mun mielestä ole kiltteyttä, vaan todella ilkeää manipulaatiota. On inhottavaa, että joku ihminen katsoo itsensä niin tärkeäksi, että hänen ei tarvitse sanoa, mitä hän ajattelee ja miltä hanestä tuntuu, vaan toisten on käytettävä hirveästi energiaa rivien välistä lukemiseen ja tulkitsemiseen.

Vierailija:

se joa tekee muidenkin hommia ja ylitöitä niin se sysätään aina mulla.

Sanoin viime viikolla että alkaa hommat kusee käsiin,etten pysty niin jo haukutaan selän takana laiskuudesta ja etten hoida hommiani(siis hommia mitkä eivät edes kuulu mulle..).

Mulla on ylikiltti sisko ja raastaa katsoa miten äiti käyttää häntä hyväkseen ja teettää surutta hommia kodissaan vaikka toisella on omakin elämä. Kyllähän se on reilua auttaa silloin kun on kotona käymässä, mutta orjana oleminen on sitten toinen juttu. Yksi ei osaa kieltäytyä ja toinen ei halua ymmärtää miten kohtelee.

Me ollaan päätetty että vaikka vauva kastetaan siellä mummulassa niin koko juhla pidetään viereisellä srk-talolla ettei siskon tarvitse raataa itseään piippuun. Isän vuoksi on pidettävä tilaisuus

kodin lähellä. Ei se mielestäni niinkään mene että

ylikiltin yli saa kävellä surutta.

Kysyn sopiiko tulla jos sanotaan, että sopii, tullaan. Omapa on asiansa, jos joutuvat ongelmiin siitä, etteivät uskalla sanoa, että nyt ei käy, katsotaan joskus toiste. Onhan se ihme, jos oma äiti ei voi sanoa, että on jotain muuta sovittua.



Muiden pyyntöjen ja vieraampien ihmisten kanssa olen varovaisempi ja tarjoan tavallaan pakotietä.

ei toisen ihmisen yli saa kävellä. Mutta me ulkopuoliset emme voi parantaa ylikilttiyttä. Alkoholisti ei parane, jos muuta tasoittavat hänen tietään, vaan hän paranee, kunnes tilanne käy sietämättömäksi. Ylikilttikään ei parane sillä, että häntä paapotaan, vaan hän paranee, kunnes saa tarpeekseensa tilanteesta. Ehkä hän joutuu käymään burn outissa tai jossain, mutta me muut emme voi pakottaa häntä parantumaan.

Olen jo luopunut toivosta " parantaa" häntä. Yritin kyllä kunnes pitkästi yli kaksikymppisenä tajusin, ettei se olekaan mun vastuullani vaan hänen itsensä.

Se ei vaan tajua. Mä voin mennä sinne silti, joo. Sitten sitä stressaa tekemättömät työt (eläkeläinen jo, mutta jos ikkunat pitää pestä juhannukseksi, niin ne pitää) ja se valvoo yöt ja on ihan rikki ja hajalla ja silmänalukset mustina. Huoh. Joskus niin säälittää, että se elää koko elämänsä tapaamatta sitä ihmistä mikä siitä olis voinut tulla. Itse olen tapellut näitten asioitten kanssa koko ikäni ja nyt kun 40 vee lähestyy, minusta on ruvennut tuntumaan, että minä ehkä pääsen joskus vielä " omaksi itsekseni" =). Olen viime vuosina edistynyt jo todella paljon! Olen siitä niin kiitollinen.

Ap

Vierailija:

Ylikilttikään ei parane sillä, että häntä paapotaan, vaan hän paranee, kunnes saa tarpeekseensa tilanteesta. Ehkä hän joutuu käymään burn outissa tai jossain, mutta me muut emme voi pakottaa häntä parantumaan.

Ja onneksi sain opetuksen jo kolmekymppisenä, kun väsyin työuupumukseen asti. Mulle vaan työnnettiin töitä lisää, kun ei kuulemma ketään muuta saatu tekemään. Sain niistä kyllä asiaankuuluvan palkankin, mutta silti liika vain on liikaa. Nyt olen oppinut sanomaan ei. Ja loppujen lopuksi se sanominen on ihan helppoa. Sanon vain ei ilman suurempia selittelyjä. Lyhyesti ja ytimekkäästi, jolloin ihmiset uskovat kerrasta.



Mutta äitini.... Hän on eläkkeellä ja hoitaa mielellään lapsenlapsiaan. Meistä sisaruksista kaksi on sellaisia, jotka työntävät lapset sinne aivan koko ajan. Ja kaksi sellaista (kuten minä), jotka ei vie lapsiaan hoitoon suunnilleen ikinä, koska ne toiset lapset täyttää äidin kaikki päivät. Nytkin siellä on kaksi viikkoa ollut joka ikinen päivä joku, usein montakin lasta.



Ja äiti ei osaa sanoa, ettei sinne ihan koko ajan voi lapsia tuoda. Että hän tarvitsee vapaapäiviäkin omien asioidensa hoitoon ja ihan lepäämiseenkin. Minä ihmettelen toisia sisaruksiani, että eikö heitä säälitä, kuinka väsyttävää lasten ainainen läsnäolo on. Ja minulle äiti sitten valittaa kuinka täyttä hänen kalenterinsa on lastenhoitoa. Ja minä kilttinä en vie lapsia sinne juuri ikinä, koska en halua enää lisätä äidin taakkaa. Kuitenkin mielestäni äidilläni olisi oikeus tutustua myös muihin lastenlapsiin, ei vain niihin muutamiin.



Ja tämä asia on vasta aivan viime aikoina alkanut suututtaa minua, kun olen huomannut, kuinka röyhkeitä sisarukseni ovat ja kuinka epätasa-arvoisesti meitä kohdellaan.