Perheen ainoat lapset! Kertokaa elämästänne!

minua myös kiusattiin jatkuvasti siitä, että minulla ei ollut sisaruksia. Olin ikionnellinen, kun sain sisaruksen. Ja nyt aikuisena tämä ikäero ei edes haittaa, on ihanaa kun saa jakaa asioita siskon kanssa. Vanhemmat kun ikääntyvät, ei heidänkään auttamisessaan ole ihan yksin.

Veli olisi suojellut minua ja pitänyt puoliani, kun koulussa kiusattiin. Olisi ollut joku kaverina. Ei olisi aina tarvinnut olla yksin, lukea ja käydä yksin uimassa. Olisi voinut pelata lautapeliä, kun äiti ei ikinä pelannut.

Olisi joku muukin kantamassa huolta marttyyriksi itsensä ylentäneestä äidistä, jota en enää jaksa...

Minulla on omakin perhe jo.

Lapsuus: äitini oli yh, joten paljon vietettiin aikaa äidin kanssa. Lisäksi käytiin usein mummolassa ja leikittiin serkkujen kesken. Asuimme alueella, jossa oli paljon lapsiperheitä, joten kavereita riitti joka sormelle.



Nuoruus: opiskelin ahkerasti, äiti löysi uuden rakkauden. Muuten elämä kulki hyvin samaan rataan kuin lapsena. En kännäillyt enkä polttanut tupakkaa.



Aikuisuus: suoritin vähän alle kolmikymppisenä korkeakoulututkinnon, olen naimisissa, asutaan viihtyisällä alueella, käydään töissä, harrastetaan, tavataan kavereita. Ja juu. Meille tulee vain yksi lapsi :).

Meillä on yksi lapsi, ihana kohta 4-v poika. Mutta toisen lapsen " tekeminen" on tosi hankalaa mm. sen vuoksi, että olemme yrittäjiä. Ja myöskin sen vuoksi, että mua pelottaa, kuinka pärjättäisiin, koska poikamme vauva-aika oli ihan kauhea.



Mä haluaisin tietää, että kuinka usein ainoaiden (miten tää taipuu?) lasten lapsuus, nuoruus ja aikuisuus on jotenkin hankalaa tai kauheaa.

Itse olen kolmilapsisesta perheestä ja aina ajoittain tuntuu, että elämä olisi satakertaa helpompaa ilman sisaruksia. :-) Mulla on neljä vuotta vanhempi veli ja yhdeksän vuotta nuorempi sisar.

Vierailija:

Meillä on yksi lapsi, ihana kohta 4-v poika. Mutta toisen lapsen " tekeminen" on tosi hankalaa mm. sen vuoksi, että olemme yrittäjiä. Ja myöskin sen vuoksi, että mua pelottaa, kuinka pärjättäisiin, koska poikamme vauva-aika oli ihan kauhea.

Mä haluaisin tietää, että kuinka usein ainoaiden (miten tää taipuu?) lasten lapsuus, nuoruus ja aikuisuus on jotenkin hankalaa tai kauheaa.

Ei onni tai tasapainoisuus ole kiinni perheen koosta. Mietipä perheitä, joissa on vain yksi vanhempi, eikö tällä logikalla heistäkin pitäisi tulla jotenkin omituisia. Omalla käytökslelään lapsesta voi kyllä tehdä kummajaisen, mutta se ei katso sisarusten määrää sekään.

Siksi äitini sanoikin, että ei hankkinut toista, kun tiesi jäävänsä yksinhuoltajaksi, olisi kuulemma sitten ollut liian tiukkaa taloudellisesti. Lapsena minulta joku ajattelmaton aikuinen usein kyseli tätä ainuuttani, että miksi minulla ie ole sisaruksia. Äiti oli ilmeisesti opettanut vastauksen, sillä muistan vastanneeni aina samoin: silloin pitäisi olla aina kaikkea kaksi, kaksi laukkua, kaksi nukkea, tulisi liian kalliiksi...

Äitini löysi uuden miehen ollessani alle kouluikäinen, menivät myöhemmin naimisiinkin. En toki tätä koskaan äidille kertonut, mutta muistan odottaneeni jatkuvasti, josko saisin sisaruksen. Petyin kuukausittain...

Päätin lapsena, jos joskus minun on mahdollista saada lapsia, niin hankin niitä taatusti enemmän kuin yhden, kaksi ainakin tai vaikka kolme. Minulla on neljä.



Serkkuja oli paljon (kaukana) ja naapureissa kavereita, mutta he eivät korjanneet sisarta. Sisaruus on elämän pisin ihmissuhde. Vanhemmat yleensä kuolevat ennen lapsiaan ja puoliso tulee mukaan vasta aikuisena. Olisi ihanaa aikuisenakin, jos olisi sisaruksia, niin olisi omia suunnilleen samanikäisiä ihmisiä, joiden kanssa voisi olla kiiinteässä yhteydessä. Ystävät ja tuttavat eivät ole sama asia. Heidän kanssa ei vietetä esimerkiksi joulua, kuten sisarten. Ja lapsillakin olisi mahdollisuus saada serkkuja. Nyt heillä niitä ei ole. Miten pieni suku heille tuleekaan, mutta onneksi heillä on sisaruksia ja sitä kautta laajenee...

Vierailija:

Serkkuja oli paljon (kaukana) ja naapureissa kavereita, mutta he eivät korjanneet sisarta. Sisaruus on elämän pisin ihmissuhde. Vanhemmat yleensä kuolevat ennen lapsiaan ja puoliso tulee mukaan vasta aikuisena. Olisi ihanaa aikuisenakin, jos olisi sisaruksia, niin olisi omia suunnilleen samanikäisiä ihmisiä, joiden kanssa voisi olla kiiinteässä yhteydessä. Ystävät ja tuttavat eivät ole sama asia. Heidän kanssa ei vietetä esimerkiksi joulua, kuten sisarten. Ja lapsillakin olisi mahdollisuus saada serkkuja. Nyt heillä niitä ei ole. Miten pieni suku heille tuleekaan, mutta onneksi heillä on sisaruksia ja sitä kautta laajenee...

Lisäksi tuo pitkä ihmissuhde pätee vain silloin, kun sisaruksilla on pieni ikäero. Meillä on sisarpuoleni kanssa 19 vuotta ikäeroa. Väitän, että minulla on läheisemmät välit ystävieni kanssa, jotka olen tuntenut alle kouluikäisestä. Olemme samassa elämänvaiheessa (koulut käyty, töissä, parisuhteessa, lapsia, jne.). Sisarpuoleni on 15-vuotias teini, joka asuu isäni entisen avopuolison kanssa. Pidän hänestä kyllä, mutta en koe häntä kovinkaan läheiseksi.

Lapsilla on muuten mahdollisuus saada serkkuja kahdelta eri suunnalta :).

Aina muualla asuneet ja vielä -puolet eivät välttämättä niin läheisiksi muodostukaan. Ja tuon sisarpuolesi kanssa suhde voi vielä muuttua paljonkin hänen murrosikänsä jälkeen.

Vierailija:

Ei onni tai tasapainoisuus ole kiinni perheen koosta. Mietipä perheitä, joissa on vain yksi vanhempi, eikö tällä logikalla heistäkin pitäisi tulla jotenkin omituisia. Omalla käytökslelään lapsesta voi kyllä tehdä kummajaisen, mutta se ei katso sisarusten määrää sekään.

Vierailija:

Aina muualla asuneet ja vielä -puolet eivät välttämättä niin läheisiksi muodostukaan. Ja tuon sisarpuolesi kanssa suhde voi vielä muuttua paljonkin hänen murrosikänsä jälkeen.

Nykyään on niin paljon uusperheitä ja vaikka millaisia sisarsuhteita, joista voi muodostua läheisiä tai sitten ei. Pointtina kirjoituksessani kuitenkin oli se, että ainakaan isolla ikäerolla (ja se voi olla pienempi kuin 19 vuotta...) ei välttämättä synny läheisiä välejä. Serkuillani on 10 vuotta ikäeroa, eivätkä hekään erityisen läheisiä ole, vaikka ovat täyssisaruksia.

Voihan se suhde muuttua tai sitten ei. 10 vuoden päästä minä olen 44-vuotias ja oma lapsi on itse kohta murrosiässä. Sisarpuoleni taasen on 25-vuotias, todennäköisesti opiskelija ja pahin bailausvaihe päällä. 20 vuoden päästä minä olen 54-vuotias ja lapsi muuttanut todennäköisesti kotoa pois. Sisarpuoleni ehkä vasta on perustanut perheen, jne. Meidän välillä on lähes sukupolven mittainen kuilu ja elämäntilanteet niin kaukana toisistaan, joten en usko, että välimme kovinkaan paljon lähentyvät. Periaatteessa minulla voisi olla samanikäinen lapsi... Mutta kuten sanottua, pidämme toisistamme, mutta emme ole erityisen läheisiä.

oliko se 10?

Vaan näin ei läheskään aina asia ole. Sitä vaan aina ihminen kaipaa sitä mitä itsellä ei ole. Minä olisin halunnut olla ainoa lapsi. Vitutti kun kaikki piti jaksaa siskon ja veljen kanssa. Etenkin veli ärsytti. Joka paikkaan sen piti tunkea mukaan, kaikkiin tyttöjen leikkeihin se piti väen vängällä ottaa jne. Lisäksi meidän lapsuus oli väkivaltainen jne. ja jotenkin käännyimme toisiamme vastaan. Meillä ei ole läheiset välit nyt aikuisiälläkään vaikka ikäeroa siskoon on 1v2kk ja veljeen 3v.



Lisäksi tyttäreni kaveri aina kiroaa typerää pikkuveljeään ja se onkin kyllä ärsyttävä. Mitään eivät voi tytöt leikkiä keskenään kun tämän räkänokan pitää päästä sotkemaan leikit. Ja keskenään eivät leiki tämä sisko ja veli ollenkaan, tappelevat kyllä. Joten kyllä se on monesta tekijästä kiinni tuleeko sisaruksista ikinä toisilleen mitään tärkeitä vai ei, samoin se tuleeko ainoista lapsista onnellisia vai ei.

Mulle taas on olltu suorastaan pelastus, että mulla on veli. ON joku toinenkin, joka ymmärtää kaiken sen mitä nuoruudessa ja lapsuudessa on tapahtunut.

Mä en henk. koht. tiedä ketään joka olisi pahoillaan siitä että on sisaruksen saanut, mutta niitä tiedän monia, jotka sitä vielä aikuisenakin kaipaavat. Nimenomaan sen takia, ettei tarvitsisi yksin kantaa kaikkea perheeseen littyvää, vanhenevia vanhempia jne.

Itse haluan muutenkin ison perheen, musta on ihana että on porukkaa ympärillä ja kaikkea kivaa voi tehdä yhdessä. Se on iso juttu vielä aikuisenakin.

Vierailija:

Vaan näin ei läheskään aina asia ole. Sitä vaan aina ihminen kaipaa sitä mitä itsellä ei ole. Minä olisin halunnut olla ainoa lapsi. Vitutti kun kaikki piti jaksaa siskon ja veljen kanssa. Etenkin veli ärsytti. Joka paikkaan sen piti tunkea mukaan, kaikkiin tyttöjen leikkeihin se piti väen vängällä ottaa jne. Lisäksi meidän lapsuus oli väkivaltainen jne. ja jotenkin käännyimme toisiamme vastaan. Meillä ei ole läheiset välit nyt aikuisiälläkään vaikka ikäeroa siskoon on 1v2kk ja veljeen 3v.

Lisäksi tyttäreni kaveri aina kiroaa typerää pikkuveljeään ja se onkin kyllä ärsyttävä. Mitään eivät voi tytöt leikkiä keskenään kun tämän räkänokan pitää päästä sotkemaan leikit. Ja keskenään eivät leiki tämä sisko ja veli ollenkaan, tappelevat kyllä. Joten kyllä se on monesta tekijästä kiinni tuleeko sisaruksista ikinä toisilleen mitään tärkeitä vai ei, samoin se tuleeko ainoista lapsista onnellisia vai ei.