Miten pääsen yli uskonkriisistä? :(

Vierailija:

Täydellistä seurakuntaa et löydä, kuten et täydellistä ihmistäkään. Jos seurakunta edes rivien välissä opettaa, että heikäläiset ovat jotenkin parempia kuin tavikset, ei tämä opetus ole Hengestä. Seurakunta on nimenomaan syntisten ja syntejään tunnustavien ihmisten yhteisö.

Tässä on vain (minulle) se ongelma, etten haluaisi kumpaakaan ääripäätä. Siis en haluaisi seurakuntaa, jossa luullaan uskovien olevan parempia kuin muut, mutta en myöskään seurakuntaa, jossa ryvetään jatkuvassa maan matonen -syndroomassa. Miksi emme voisi olla ihan tavallisia ihmisiä, jotka kykenevät syntiin, mutta myös hyvään?

Minusta molempia ääripäitä edustavat uskovaiset tekevät synnistä liian ison numeron. Itseään muita parempina pitävät pyrkivät pyhittymään niin, että olisivat vähemmän syntisiä. Syntisyyttä korostavat taas ajattelevat helposti niin, että tämmöisiä me vain olemme ja Herra armahtaa. Minusta jokainen ihmisen (uskossa tai ei) moraalinen velvollisuus on pyrkiä jossain määrin kehittymään henkisesti niin, että voisi tehdä hyvää ja välttyä kompastumasta pahimpiin elämän karikoihin. Mutta pelastuskysymys tämä ei ole missään määrin - enemmänkin kyse on siitä, miten voisimme elää maanpäällisen elämämme mahdollisimman rakentavasti ja kaikkien hyvinvointia edistäen.

ap

Minulle ongelmallisin asia on Jumalan johdatus. Uskon, että ihmisellä on vapaa tahro, mutta silti uskon johdatukseen. Näen asian näin, että ihminen tekee jatkuvasti valintoja. Välillä viisaita, välillä vähemmän viisaita. Jos kuuntelee itseään ja omaatuntoaan, pystyy tekemään enemmän niitä viisaita valintoja. Kuitenkin kaikki asiat tapahtuvat Jumalan johdatuksessa. Mutta jos kaikki on johdatusta, missä se vapaa tahto sitten on?

Näyttäisi olevan ohjelmaa yli kolmevuotiaille. Meillä kaksi alle kolmivuotiasta, joille toivoisimme messun ajaksi hoitajaa.

Vierailija:

Minulle ongelmallisin asia on Jumalan johdatus. Uskon, että ihmisellä on vapaa tahro, mutta silti uskon johdatukseen. Näen asian näin, että ihminen tekee jatkuvasti valintoja. Välillä viisaita, välillä vähemmän viisaita. Jos kuuntelee itseään ja omaatuntoaan, pystyy tekemään enemmän niitä viisaita valintoja. Kuitenkin kaikki asiat tapahtuvat Jumalan johdatuksessa. Mutta jos kaikki on johdatusta, missä se vapaa tahto sitten on?

Jotenkin ajattelen johdatuksen olevan sitä, että Jumala haluaa johdattaa meitä " hyvää" tietä pitkin. Siihen voi kuulua erilaisia asioita eri elämänvaiheissa. Jumala vaikuttaa juuri omaantuntoon ja myös haluun tehdä hyviä valintoja. Sitä tarkoittaa varmaan sekin Raamatun lupaus, että Jumala johdattaa niitä, jotka kulkevat rukoillen.

Mutta ovathan nämä vaikeita kysymyksiä. Voisi ajatella, että silloin kuin on hyvä ja tasapainoinen olo omista valinnoista, on johdatuksessa. Mutta entäs sitten se näkökulma, että kukaan meistä ei elä tavallaan riittävän hyvin? Emme esim. tee kaikkeamme auttaaksemme nälänhädän uhreja. Eikö olisi Jumalan tahto, että tekisimme enemmän sen suhteen? Olemmeko johdatuksessa silloin, kun hykertelemme Herraan kiittäen takkatulen loimussa upouudessa kivitalossa ihaillen pihalla seisovaa kallista citymaasturia, mutta emme ole vuoteen antaneet omastamme senttiäkään hätää kärsiville?

ap

Jos tarkoituksena on luoda Jumalan valtakunta maan päälle, ei yksittäisen ihmisen individualistiset haaveet ole kaikkein ylimpänä.



Me haaveilemme isosta talosta, jossa voisimme kasvattaa liudan lapsia. Eikös Jumala kehoittanutkin lisääntymään ja täyttämään maa ja Jeesus kehoittanut lapsia tulemaan hänen tykönsä? Uskon, että jollain tavalla saamme asumisasiat järjestettyä, ettei meidän sen vuoksi tarvitse rajoittaa lapsilukua.



Jos sen sijaan haaveilisimme isosta talosta näyttääksemme vaikkapa sukulaisillemme, se olisi ehkä enemmän syntiä. Mutta entä sitten esteettiset arvot? Olen esteetikko ja haluan kotiimme kauniit (ei kalliit) lattiat. Onko estetiikka syntiä?



Mutta kiitokset tuosta johdatustekstistä! Ehkä se johdatus on tosiaan polku, jolla Jumala tuuppii meitä hellästi eteenpäin, vaikka välillä poikkeammekin polulta ja huitelemme missä milloinkin.



Itse olin menossa aivan väärään suuntaan elämässäni. Uskon, että Jumala pysäytti minut sen vuoksi ja antoi tilaisuuden pohtia, mitä elämältäni haluan. Ja nyt on jo paljon helpompi olla, kun en säntää päätä pahkaa ihan väärään suuntaan.

en itse koe että elämäni olisi jotenkin rajoitettu uskoni vuoksi. Huomaan että monelta pahalta olen säästynyt. En kaipaa ei-uskovaisten elämästä mitään. Usko tuo turvallisuuden tunteen ja tiedän että kun kuoleman aika tulee niin hyvään paikkaan pääsen. Epäuskoisesta voi tuntua esim seuroissa käydessään että mitähän tuo puhuja nyt tuolla tarkoittaa mutta kun saa parannuksen armon niin asioita alkaa ymmärtämään uskon kautta. Esim vertauskuvat.



Kyllä itsekin monesti painin asioiden ja kysymysten kanssa mutta niitä ei liikaa saa alkaa järkeilemään. Kertaakaan silti mielessäni ei ole käynyt uskonnon vaihtaminen koska tiedän että tämä on se oikea usko.





Toivottavasti löydätte rauhan sielullenne! Ketään ei voi pakottaa uskomaan ja toisen puolesta ei voi uskoa.

Hei, teidän kirjoituksia oli mielenkiintoista lukea. Itse luovuin uskosta kahdeksan vuotta sitten ja elämä on ollut sen jälkeen paljon yksinkertaisempaa. On saanut luottaa omaan järkeen ja ajatteluun eikä tarvitse niellä toisten valmiita ajatuksia. Olen hyvin ehdoton ihminen, joten en jaksanut mitään puolinaistakaan uskovaisuutta. Tuumin, että otan koko paketin tai en mitään.



Liikuin Kansanlähetyksen ja hellareiden porukoissa. Kirkosta erosin muistaakseni viisi vuotta sitten. Löysin todella ihanan ei-uskovaisen mutta ei ateistinkaan miehen, kun silloin uskiksena kuvitteli, että kaikki ei uskovat miehet on ihan kauheita. Eniten mua rasitti uskovaisuudessa ne lukuisat säännöt: älä juo, älä käy discossa, älä harrasta esi-aviollista seksiä jne. Nykyään nuo asiat eivät ole tärkeitä, koska olen naimisissa ja lasten takia biletys ei enään edes kiinnosta, mutta silloin nuorena se ärsytti. Toinen asia mikä etoi oli ihmisten luokittelu uskovaisiin, ei uskovaisiin ja tosi uskovaisiin jne. Nyt olen onnellinen luopio ja päivääkään en ole päätöstäni katunut.

Itsekin olen juuri vastikään käynyt läpi jonkinlaista uskonkriisiä. Olen myös tullut siihen tulokseen, että uskovana haluan pysyä. Onhan minulla kuitenkin vankka kokemus siitä, että Jumala on todellinen ja olen myös nähnyt, miten hän on elämässäni toiminut ja aina osoittanut lopulta pitävänsä minusta huolta. Usein olen itsekin törmännyt elämässäni ihmisten kovuuteen, niin seurakunnissa kuin myös muutenkin elämässä. Sitä olen kuitenkin tahtonut itselleni muistuttaa, että tulee katsoa, millainen Herramme Jeesus on. Hän näkee aina olennaisen ja on puolustajamme taivaassa. Kun ihmiset olivat kivittämässä syntistä naista, hän sanoi, että kuka on synnitön, hän heittäköön ensimmäisen kiven. Kun ihmiset kielsivät parantamasta sapattina, hän sanoi, että kumpi on sapattina luvallista, tehdä hyvää vaiko pahaa. Hän myös sanoi, että sapatti on tehty ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Hän arvosti syntistä naista, joka voiteli hänen jalkansa kalliilla öljyllä, vaikka muut naista moittivat. Jeesus on erilainen. Me ihmiset olemme pikkumaisia ja kiillotamme mieluummin vadin ulkopuolta kuin sisäpuolta. Jeesus näkee oleellisen ja hän rakastaa jokaista ihmistä. Hän tietää, millaisia me olemme. Kunpa Jeesuksen olemus voisi enemmän näkyä myös meistä uskovista! Itsessämme olemme vain ihan tavallisia ja usein ilkeitä ja omahyväisiä ihmisiä. Oletko muuten ap käynyt esirukouspalvelussa? Pyydä puolestasi esirukousta, niin saat voimia tähän välillä kiviseen uskontaipaleeseen. Muista, että koko ajan saat kulkea käsi vapahtajan kädessä, tuntui miltä tuntui.

33: minä taas EN ole ehdoton ihminen, joten voin hyvinkin kuvitella olevani tällainen pohdiskelija vaikka lopun elämääni.



ap

Vierailija:

Liikuin Kansanlähetyksen ja hellareiden porukoissa. Kirkosta erosin muistaakseni viisi vuotta sitten. Löysin todella ihanan ei-uskovaisen mutta ei ateistinkaan miehen, kun silloin uskiksena kuvitteli, että kaikki ei uskovat miehet on ihan kauheita. Eniten mua rasitti uskovaisuudessa ne lukuisat säännöt: älä juo, älä käy discossa, älä harrasta esi-aviollista seksiä jne. Nykyään nuo asiat eivät ole tärkeitä, koska olen naimisissa ja lasten takia biletys ei enään edes kiinnosta, mutta silloin nuorena se ärsytti. Toinen asia mikä etoi oli ihmisten luokittelu uskovaisiin, ei uskovaisiin ja tosi uskovaisiin jne. Nyt olen onnellinen luopio ja päivääkään en ole päätöstäni katunut.

Oletko siis siirtynyt Jumalaan uskomisesta siihen, ettet usko Jumalan olemassaoloon? Vai uskotko että hän on, mutta et vain ole hänen kanssaan tekemisissä? Jos kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, niin miten suhtaudut ajatukseen helvettiin joutumisesta?

Kun luin tuota viestiäsi, niin oikeastaan se kirkasti jollain tapaa omiakin ajatuksiani. Minä en halua luopua uskosta, mutta uskovaisuudesta haluaisin. Haluan olla itsenäisesti ajatteleva tavallinen ihminen, joka uskoo Jumalaan. Tätä olen oikeastaan jo ollutkin pari vuotta, mutta käytännössä suhde seurakuntaan on hankala. Seurakunnassa odotetaan kuitenkin tiettyä yhteisöllisyyttä ja joukkoon kuulumista. Minua ei huvita kuulua tiiviisti yhtään mihinkään, ei seurakuntaan sen enempää kuin muihinkaan yhteisöihin. Kaipaan tilaa hengittää.

Minuakin on tökkinyt ihmisten luokittelu. Oli tosiaan uskovaiset, TOSIuskovaiset ja ei-uskovaiset. Ehkä tätä ei nykyään ole niin paljon ainakaan omassa seurakunnassani, mutta ennen kyllä oli. Sen sijaan discojen sun muiden suhteen en ole rajoituksia kokenut. Useimmat uskovaiset ystäväni käyvät kyllä tanssimassa (jos muuten kiinnostaa) ja ottavat kohtuudella alkoholiakin. Esiaviollista seksiä ei kyllä hyväksytä.

ap

Joku miettikin että miten Jumala voi sallia että lapsi hukkuu? Ei Jumala sitä aiheuttanut, ei estänytkään. Miksi ei? Koska ihminen halusi vapauden itselleen (raamatusta löytyy). Jumala antoi vapauden ja sen mukana tuli vastuu.



Mitkä asiat uskoanne horjuttaa? Seurakuntako? Ette te seurakuntaan usko vaan Jumalaan, kääntykää Hänen puoleensa.



T: Joku joka käy kirkossa liian harvoin.

Oletko siis siirtynyt Jumalaan uskomisesta siihen, ettet usko Jumalan olemassaoloon? Vai uskotko että hän on, mutta et vain ole hänen kanssaan tekemisissä? Jos kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, niin miten suhtaudut ajatukseen helvettiin joutumisesta?



Luopio vastailee.



Uskon että on Jumala, mutta en tiedä sen tarkemmin kuka tai mikä hän. En usko että Raamattu tai Koraani tms. on sen pyhemi kirja kuin joku lemmenromaani. En halua olla tällä hetkelle tekemisissä hengellisten asioiden kanssa, koska koen että en niitä elämääni tarvitse. En todellakaan usko helvettiin. Uskon että on kuolemanjälkeistä elämää, mutta en usko että porukka karsinoidaan taivaaseen ja helvettiin tms. Perisyntiin en usko alkuunkaan. Omasta mielestäni olen ainakin nykyään parempi ihminen kuin ennen, koska voin hyväksyä homot ja lesbot ym. seksuaalivähemmistöt, minun ei tarvitse murehtia toisten taivaaseen pääsystä, vaan keskittyä nykyhetkeen.



Olen tullut näiden vuosien aikana siihen tulokseen, että uskovaisuus perustuu ryhmähenkeen ja siihen että on kiva kun voi ajatella monen ihmisen kanssa samoin asioista. Jos ei käy seurakunnassa, voi kuitenkin sympata samoja aatteita muiden kanssa vaikka vaan ihan itekseen, ja silti tuntea olevansa osa suurta pelastuvien joukkoa.



Olen nähnyt miten paljon uskovaisuus aihettaa mielenterveysongelmia, että sekin oli yksi syy luopumiseen.



Uskovaisuudessa oli ihanaa se lapsenomaisuus eli se autuas olo kun tiesi että Jumala hoitaa asiat kuinka parhaaksi näkee. Ei tarvinnu murehtia mistään, heittää vaan pari rukousta ja ottaa rennosti. Esim. pääseekö johonkin kouluun, sen jälkeen kun oli tehnyt parhaansa pääsykokeissa. En tarkoita, että olisin jättänyt maidon pöydälle viikoksi ja rukoillut ettei se mee pilalle.



Uskon rukouksen voimaan siten, että kun tarpeeksi moni ihminen toivoo samaa asiaa se myös tapahtuu. Sen takia esirukoilukin on tehokasta ja uusia ihmisiä kääntyy uskovaiseksi. Nykyään toivon muita asioita ja kaikki haaveet ovatkin toteutuneet ilman uskovaisuuttakin.



Te jotka olette uskossa, toivon onnellisuutta valitsemallenne tielle, sillä olin silloin itsekin onnellinen, kunnes kapinahenki heräsi. Nykyään olen myös onnellinen, mutta eri tavalla. Sitä uskovaisten yhteisöllisyyttä ja musiikkia on joskus ikävä, mutta niiden asioiden takia ei pelkästään jaksa pysyä mukana tai aloittaa uudelleen, sillä nykyään kaikki jeesustelu vaan naurattaa ja säälittää.

Ajatuksesi kuulostavat monilta osin hyvin tutuilta. Erotuksena on se, että minä pidän itseäni uskovana. Kuten kirjoitin jo aikaisemmin, haluaisin eroon (ja olen mielestäni päässytkin eroon) uskovaisuuden leimasta ja siitä, että määrittelisin uskoni jotenkin seurakunnan tai sen ajattelutapojeni kautta.



Olin monta vuotta aktiivinen seurakunnassa, joka korosti voimakkaasti yhteisöllisyyttä ja seurakuntaan sitoutumista. Kirkon takapenkissä satunnaisesti istuvien katsottiin olevan lähinnä sitoutumiskammoisia " turisteja" . En voi kuitenkaan väittää, että kaikki seurakuntalaiset tai työntekijät olisivat näin ajatelleet. Irrottautumisprosessini henkilöityy muutamaan vaikutusvaltaiseen ihmiseen, jotka vaikuttivat minunkin ajatteluuni aivan liikaa. Olen itsellenikin tavallaan vihainen siitä, että annoin koko elämäni seurakunnalle. Olin nuorempana hyvin idealistinen ja kyllähän seurakunnan radikaalitkin aatteet ja toimintatavat vetoavat kaksikymppiseen idealismivimmaiseen.



No, nyt meni jo vähän aiheen vierestä. Sitä kai lähinnä ajan takaa, että edellämainituista syistä olen ottanut tietoista pesäeroa uskovaisuuteen. Haluan kunnolla itsenäistyä ennen kuin päätän, vieläkö palaan aktiivisesti seurakunnan piiriin. Ei se kuitenkaan tarkoita, ettenkö voi edelleen uskoa Jumalaan ja Jeesukseen. Uskoni on hyvin kyselevää ja pohdiskelevaa, mutta kyllä asiat täytyy saada myös kyseenalaistaa. Eihän se Jumalalle mikään uhka ole. ;)



ap

Minä en ole koskaan ollut ns. uskossa, enkä käy aktiivisesti kirkossa, olen ns. tapaluterilainen, mutta olen aina lapsesta asti uskonut siihen, että on olemassa joku " voima" (jota jotkut kutsuvat Jumalaksi, toiset Allahiksi jne.) jota ihmisen äly ei käsitä, joka vaikuttaa meissä kaikissa, kaikessa ja kaikkialla.