Kertokaa suoraan: Jos elämä on aina ollut yhtä kamppailua itsensä ja tavoitteiden kanssa, onko toivoa, että se muuttuu?

Elämäni on ollut hyvin haastavaa mutta olen kyllä traumani nostanut parhaani mukaan pöydälle käsiteltäväksi ja tehnyt kaiken voitavani. Olen kohdannut itseni raatorehellisesti, itkenyt, raivonnut, ollut yksin, jotta voin keskittyä täysin toipumiseen ja parempaan elämään. Olen aloittanut vaikka mitä projekteja ja aina ne epäonnistuvat. Suuntani on täysin hukassa ja olen sitä yrittäny tuhansia kertoja uudelleen etsiä ja aloittaa. Olen aloittanut monia kertoja puhtaalta pöydältä, asuinpakkoja, töitä, ihmissuhteita jne. Olen muuttanut elämäntapoja ja onnistunut joissakin asioissa, toisissa en. Mikään ei kuitenkaan pysy elämässäni, mikään ei juurruta enkä löydä suuntaani, en löydä omaa paikkaani, en omia ihmisiäni tai taitojani - mitä lie. Minulta siis puuttuu täysin "se" jokin, josta ihmiset repivät elämänilonsa ja sen, että he jaksavat elää arkeaan vuodesta toiseen. 

Minä olen ihmisenäkin sellainen, että kyseenalaistan lähes kaiken, en luota paljon moneenkaan ja muutenkin vähän kauempaa katseleva ja tarkkaileva henkilö. Eli varmaan aika hankala ihminen. Kuitenkaan en voi sulkea silmiäni aivan täysin ilmiselviltä asioilta vaan olen sitten mielummin itsekseni ja yritän jotenkin eli huonosti sopeutua tähän yhteiskuntaan. Olen kyllä paljon pohtinut, että en jaksa enää edes yrittää vaan toivon aivan todella kovasti, että pääsen täältä kokonaan pois.