Tottakai rakastin lapsiani jo heidän ollessaan vauvaiässä

mutta olin jokaisena syntymäpäivänä aina onnellinen että taas yksi vuosi oli kulunut ja helpompi edessä. Jotenkin sitä vain oli helpottunut kun lapsen koulu sujui, oppi uimaan ja ajamaan pyörällä, sai kavereita, murtunut käsi (sormi jne) luutui hyvin, lapsi harrasti, kasvoi, pääsi ripille, pääsi toivomaansa opinahjoon. . . MUTTA: Lapsenlapsien en mummina olisi halunnut kasvavan OLLENKAAN.  Järkytyin kun ensimmäinen heistä ohitti minut pituudessa! Mielestäni heidän olisi kaikkien vain pitänyt pysyä mummin mussukoina kauan kauan, olla pehmeitä sylissä ja tuoksua vauvashampoolta, kikattaa kun kutitin. 
Onkohan muilla näin?