Puhuin lapsuudentraumat vanhemmilleni- välit meni??

Katkeruus jäytää sisintäni ja välillä yltyy raivoksi. Odotan vain sopivaa tilaisuutta. Ja toivon että kaikki päättyy hyvin. Niin surullista, en haluaisi tätä tunnetta koskaan omille lapsilleni.

Vierailija:

Katkeruus jäytää sisintäni ja välillä yltyy raivoksi. Odotan vain sopivaa tilaisuutta. Ja toivon että kaikki päättyy hyvin. Niin surullista, en haluaisi tätä tunnetta koskaan omille lapsilleni.

yritän vaan tässä odotella sopivaa hetkeä. Välimme ovat etääntyneet erittäin paljon, ihan siksi, koska en ole periaatteessa koskaan purkanut hänelle noita asioita, olen ns. säästänyt hänet totuudelta, mutta katkeruus jäytää nykyään, näin vanhemmiten yhä enemmän ja pakko saada puhuttua suunsa puhtaaksi

Itsellä sama. Vanhemmat jättivät meidät pieninä yksinään kotiin kun läksivät baariin, taluttelin niitä kotiin kun omat jalat ei pitänyt. Olin puskurina heidän riidoissaan. Äiti väitti että isän jominen oli meidän lasten syy. Sain kuulla kaikki yksityiskohdat nuoruuden raskaudenkeskeytyksistä, itsemurhayrityksistä, heidän seksielämästään, jne, vaikka ikää oli alle 6v.

Kukaan toinen ei voi ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Sain näin 30v kynnyksellä tarpeen kertoa heille mitä tunnen. Asiat on painaneet mieltäni todella paljon. En halua satuttaa tai loukata, mutta minun oli myös pakko saada ilmaistua omat tunteeni heille. Se oli vanhempieni kyvyttömyyttä ottaa kritiikkiä vastaan, ei minun vikani että he ovat lyöneet minua lapsen laimin ja että kerroin sen heille. Heille ei ole myöskään voinut ikinä olla tunteissa rehellinen. Aina kaikesta on loukkaannuttu. Siitä on tullut tämä klassinen kaikkinielevä " kiltintytönsyndrooma" . Uskokaa pois, kaikki arvostelevat ihmiset, se todella kalvaa ihmistä sisältä. Olin ehyempi kun olin saanut sanottua asiani. Sillä ei ole väliä puhuuko he enää minulle vai ei. He ovat käyttäytyneet huonosi. En minä.

Jätin sen kuitenkin tekemättä ja nyt olen tyytyväinen. Minulla ja sisaruksillani & minulla ja vanhemmillani on aina ollut hyvät välit, mutta ainahan nyt sitä on jotain hampaankolossa ( välillä melko vakaviakin juttuja ).

ja minulle siitä oli hyötyä!! En ollut enää uhri, kuin joku muu puhui siitä aikaisemmin! Ja minun vanhempani eivät tai lähinnä äitini, joka ryyppäsi ja pahoinpiteli miestään ja meitä lapsia koko lapsuuden ajan, tunnuistaneet itseään syytöksistäni. Mutta tunteet eivät ikinä valehtele, minun kokemukseni ovat olleet totta hyväksyy minun vanhempani ne vai ei!

Nykyään minulla ei ole minkäänlaista suhdetta äitiini, isä on jo kuollut. Mutta mitään en tekisi toisin.

Eikö ole aina parempi puhua. Puhua tunteistaan ja pahasta olostaan. Jos vanhemmat suuttuvat asioista joista puhut, eikö se kerro jo heidän ongelmistaan? Ei ainoastaan puhujan? Minusta juuri se joka pystyy puhumaan ja jakamaan tunteitaan, joka haluaa asioihin selvyyttä ja ratkaisuja, on se " terveempi" osapuoli.



Jos aikuinen lapsi purkaa vanhemmilleen ongelmiaan ja vanhemmat OIKEASTI eivät yhtään tiedä mistä on kyse ja ovat ihan yllättyneitä lapsensa murheista, eikö silloin ole vanhempien reaktio lähinnä valtavan huolestunut ja luulisi että he haluaisivat kuulla kaiken mitä lapsensa päässä liikkuu ja mistä nämä murheet oikein ovat saaneet alkunsa?!



Jos lapsella on vaikeaa ja hän puhuu tuskasta jota kantaaa, eikö luulisi olevan luonnollista että vanhemmat silloin huolestuisivat ja haluaisivat auttaa, sen sijaan että suuttuisivat?



Minusta on hyvä että vuosia murehtivat avaavat suunsa ja etenevät elämässään näin. En myöskään ymmärrä mitä järkeä on pitää sairasta kulissia yllä jos se on vain kiinni siitä osaako olla puhumatta.

Lapsuudessa oli juomista, tappelua, riitelyä. Meitä ei kuitenkaan jätetty koskaan yksin. Toisaalta oli isän puoli-insestistä käytöstä minua kohtaan, kielisuudelmia, ällöjä puheita - vielä kun olin aikuinenkin, yritti kielareita, yök. Äiti tiesi näistä, mutta lakaisi maton alle. Koskaan niistä ei ole voitu puhua - eikä voida. En uskalla tuhota heidän elämäänsä. Olen ajatellut mennä terapiaan,s illä olen jo keski-iässä, nelikymppinen, ja vieläkin olen aika rikki näistä jutuista :(



Hyvä ap, olit oikeassa kun puhuit, itse en uskalla.

nykyään etäiset. Olin aina ollut kiltti ja tottelevainen ja purkaukseni tuli äidilleni " suurena yllätyksenä" . Ainakin niin yritti esittää, tottakai aikuinen ihminen on tietoinen tekemisistään. Luultavasti äitiäni ärsytti eniten se, että nousin häntä vastaan.



En enää ollut kiltti ja tottelevainen, joka lapsena nieli mukisematta kaikenlaisen kohtelun ja joutui kestämään äitinsä toilailut, koska vaihtoehtoa ei ollut. Ja sitten vielä aikuisena pitäisi hymistellä iloisena ja olla hiljaa, kun äiti tehnyt lapsuudesta ja nuoruudesta helvetin?!

se joka toista sanoo ei tiedä mistä puhuu!



Vanhempasi ovat aikuisia ihmisiä ja heillä oli lapsistaan vanhemman vastuu, ja on tietyllä tavalla edelleen. Se jos ei kestä totuutta on vain heidän kypsymättömyyttään ja sinä et ole siitäKÄÄN vastuussa!

Terv toinen alkkisisän ja äidinkin kaltoinkohtelusta kärsinyt joka todella TODELLA katuisi ja harmittelisi jos ei olisi puhunut tuntojaan julki ennenkuin oli liian myöhäistä=äitini kuoli jokin aika sitten.

Hyvä että sait asiat sanottua. vanhempiesi reaktio oli ihan odotettava, uskon, että he asiaa ajateltuaan ymmärtävät sinua. Minun isani oli alkoholisti, ja olen aina voinut sanoa hänelle suoraan, miltä se tuntuu. Nyt kun olen aikuinen, mulla on hyvät välit isääni, enää ei ole tarvetta syytellä. Mutta jota tähän päästiin, se vaati tuon, että pysytin sanomaan isälleni ,miltä tuntui.

Ajatelkaa sitä aikaa kun vanhempia ei enää ole! Ja niin haluttaisi sanoa jotain, kertoa ajatuksensa mutta siihen ei ole tilaisuutta. Ap, teit rohkean teon! Sitä ei vielä tiedä että mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan mutta se ei ole sinun " syytäsi" jos välit menivät huonommiksi pidemmäksi aikaa!!! Kyllä aikuisten pitää kestää kritiikkiä omalta lapseltaan! En ymmärrä ollenkaan näitä jotka väittävät että suuta ei kannata aukaista vaikka kuinka painaisi joku asia??? Näinkö opetatte lapsillennekin??? Itselläni on myös se vielä edessä kun aukaisen suuni ja kerron miten vanhempieni juominen on minuun vaikuttanut. En ole kertonut vieläkään kuinka muistan kaikkea ikävää kun olin hyvin pieni :( Ja niitä ikäviä muistoja on tullut myöhemminkin kun asuin kotona.



Ja kaiken huippu on se että vanhempani pitävät minua nipottajana yms. kun en haluaisi että mieheni juo itseään humalaan minun nähteni. En halua ottaa sitä riskiä että lapsemme näkisi isän siinä kunnossa! Ja olen myös tosi nipo kun en juo itse alkoholia! Se on tosi paha asia josta olen kyllä saanut kuulla :( Vanhempani eivät ole mitään juoppoja mutta alkoholi kyllä maistuu lomilla ja joskus viikonloppuisin minusta turhankin paljon.

Turha on mennä kotiovelle enää kolkuttelemaan, mutta kirjoituksestasi päätellen he eivät ole sinua edes ansainneet. Että siinä mielessä sinua ei varmasti edes harmita.



Olen samaa mieltä kuin muutama edellinen. Asian olisi voinut hoitaa toisin ja teillä olisi ollut mahdollisuus jonkinlaiseen toistenne ymmärykseen.



Äitisi ei ole kertonut sinulle kaikkea sitä helvettiä mitä itse omassa lapsuudessaan on kärsinyt. Löit siis jo lyötyä. Isäsi raivo oli siis siinä mielessä oikeutettua. Häneltä puuttuu kuitenkin taito keskustella. Oletko isäsi tyttö?

hänen pitää osata ottaa vastuu.



Vanhempien reaktio on ensireaktio, shokki heille. Mikäli eivät sulje asiaa kokonaan pois mielestään, saattavat työstää sitä vuosia.



Minusta ap teit ihan oikein puhumalla heille. Jos vanhempien toiminta on jättänyt vuosien traumat, en ymmärrä miksi heitä pitää edelleen suojella? Järkkyä.

asia painoi sinua suuresti ja ottamalla sen puheeksi annoit heille mahdollisuuden tulla vastaan ja selvitellä asiaa ja välejänne. Jos he eivät kykene (aika todennäköistä) kohtaamaan omaa syyllisyydentu7nnettasi, se ei oe sinun vikasi.



Olet teollasi muuttanut elämäsi suuntaa, suhdettasi itseesi ja siihen miten sinua on kohdelta.



Ei vanhemmat ole mitään pyhimyksiä, joille ei voi puhua kuin tavallisille ihmisille.

mahdollisuutta/kykyä kasvaa aikuisiksi.



Näitä ihmisiä on äärinmäisen vaikea auttaa.



Uskoisin että ap:n äiti tuntee itsensä aika avuttomaksi ja koko perhe tarvitsee terapiaa. Koska osapuolet eivät ymmärrä toisiaan tai heiltä puuttuu kyky ymmärtää olisi tärkeeää, että apu olisi kokonaisvaltaista.



Ottamalla omat ohjat käsiin johtaa usein " ojasta allikkoon"

Koko perhe on sairas. Sieltä ei voi nostaa esille vain yhtä yksilöä ja todeta, että hän voi huonosti. On oltava kokonaisvaltainen näkemys.



Ap:n äiti ei ole aikuinen, vaan pieni lapsi joka itkee tuskaansa.

mutta minulla on alkoholistiäiti. Hän ei suostu mihinkään sellaiseen terapiaan, missä kyseenalaistettaisiin juomista.



On totta että hän on lapsenkaltainen, mutta pitääkseni oman pääni kasassa minun on pitänyt luopua kohtelemasta häntä kuin lasta (sitä hän toivoisi), sillä minä en ole hänen äitinsä. Jos käyttäydyn kuin hänen äitinsä, kiellän sen että minun sisälläni lapsi itkee menetettyä äitiään.



Minusta ap käyttäytyi ihan vastuullisesti.



Sillä me alkoholistiperheiden lapset olemme vastuussa myös omasta hyvinvoinnistamme, pahan ketjun katkaisemisesta.

Aika harva on valmis vastaanottamaan vanhemmuudestaan negatiivista palautetta edes neutraalissa -ja anteeksiantavassa- hengessä.



En tiedä kuinka suurelta osin nimenomaan tuo alkoholijuttu on vaikuttanut lapsuuteesi, ap. Ystäväni jonka olen tuntenut 6-vuotiaasta saakka, on perheestä jossa käyettiin tosi paljon alkoholia vanhempien korkeasta koulutuksesta yms. huolimatta. Meillä taas ei kätetty juuri ollenkaan. Arvaa kumpi meistä nyt käyttää sitä enemmän... ja kumpi on paremmin koulutettu =/



Toisaalta tunnistan omiakin tuntojani aloituksesta. Ehkeivät vanhemmat vaan olleet odottamallamme tavalla kypsiä vanhemmuuteen.



Mutta ei välien pitäisi ainakaan mennä poikki sen takia että haluaa puhua tärkeistä ja intiimeistäkin asioista -- etenkin kun kyseessä on oma äiti tai isä.

uskonnon tuomista traumoista, ehkä vähän sain helpotusta koska nyt uskallan sanoa ääneen oman mielipiteeni. Isäni luulee olevansa oikeassa, mulle riittää että sain sanotuksi ja olen nyt vahvempi. Lisäksi tiedän sen uskonnon olevan ihan p:stä.

ammattiauttajan tukea, että mahdollisimman moni tulisi autetuksi.



Lapsille asetetaan rajat ja sinun tehtäväksesi on tullut asettaa rajat oman äitisi kohdalla, että selviytyisit. Näin ei saisi olla. Heikommat eivät pysty siihen, vaan sairastuvat itse ja kierre jatkuu.

Esikoinen usein joutuu tähän tehtävään. Poikien kohdalla tämä näkyy kovuutena myöskin muita ihmisiä kohtaan.





Niin kamalalta kuin se kuulostaakin vasta vanhempien kuolema tuo vapautuksen ahdistukseen.

Pieni lapsikin voi toivoa äidin, isän tai omaa kuolemaa, koska ei ole muuta ulospääsyä.

Onnitteluni ap, ehkä tämä oli ensimmäinen kerta, kun kohtasit vanhempasi tasa-arvoisena aikuisena ihmisenä. Meidän kaikkien vanhempien käytökseen alistuneiden on nyt aikuisiässä viimeistään aika opetella ilmaisemaan tunteita myös vanhemmille. Lapsena sitä ei voinut tehdä, kun oli täysin riippuvainen, vailla määräysvaltaa. Mutta miksi nyt pitäisi tehdä samoin!



Välienne ei tietenkään tarvitse katketa tämän purkauksen jälkeen. Voit omalla esimerkilläsi näyttää vanhemmillesi, että mikään ei säry lopullisesti, vaikka tunteet näyttäisikin, vaan niitä voi lähteä käsittelemään rakentavasti! Asian voi ottaa uudelleen puheeksi, ja pyrkiä antamaan anteeksi.



Vanhempasi ovat loukkaantuneita, koska heillä on nyt ehkä se käsitys, että olet pelkästään katkera. Jokainen vanhempihan kuitenkin haluaa ajatella yrittäneensä parhaansa, aina vain kypsyys ei riitä... Tunnista ja kerro heillekin myös asioita, jotka he tekivät oikein lapsuudessasi, sitten kun jatkatte keskustelua.



Tärkeintä on, että tilanne ei jää tähän, että pystytte jatkamaan tästä eteenpäin. Sekä oman että vanhempiesi kasvun kannalta.



Voimia ja rohkeutta!:)