Muilla vanhempia jotka ei koskaan pyydä anteeksi

Minulla oli just tuollaiset vanhemmat. He olivat olevinaan yli-ihmisiä ja aina oikeassa ja heitä piti totella kaikessa. Onneksi oli mummulat joissa sai vähän rauhoittua lapsena/nuorena. 

Sama, ei koskaan anteeksipyyntöä tai vastuuta omista teoistaan. Todella surullista, olisi kuitenkin ollut anteeksipyydettävää ja näissä tilanteissa syypää olin sitten minä. Esim. olin alakoululainen ja mutsi ajoi autolla risteyksessä edellä olevan perään ja se oli kuulemma mun vika, istuin pelkääjän paikalla ja paljon muita vastaavia. Jos nuorena faija loukkasi verbaalisesti ja lähdin ovet paukkuen omaan kotiini, niin mutsi on sitten matkalla soitteli kuinka se "ei tarkoittanut sitä". Joopajoo, mutta koskaan en ole anteeksipyyntöä tai edes pahoittelua saanut. Ja olisin tarvinnut, edes joskus.

Niin tuttua, niin tuttua!  Heidän mokat piti ohittaa mutta omia kyllä imeskeltiin hamaan tappiin.  Joku sukupolvijuttuhan toi on; itselläni ei tee tiukkaakaan pyytää anteeksi, jos loukkaan aikuista lastani. Yleensä pyydän jo etukäteen varmuudeksi;  vanhemmiten tulee päästeltyä suustaan sellaisia sammakoita että oksat pois!  Vaikkei tarkoita mitään pahaa. Väärinkäsityksiähän useimmat riidat ovatkin!

Eivät ole pyytäneet, vaikka syytä olisi ollut. Eivät toisaalta koskaan ole myöskään sanoneet rakastavansa.

Omien lasten kanssa olen toiminut toisin.

Eivät he voi kun se tekee fyysisesti pahaa myöntää olevansa väärässä!! "Minä olen VANHEMPI ja MINÄ tiedän aina parhaiten" jne… Pohjimmiltaanhan tuo taitaa olla pelkoa kontrollin menettämisestä. Kun pesä on tyhjä ja olo turha, niin pitää sitten keinotekoisesti vielä päästä pätemään ja näpäyttämään aikuisille lapsillekin. Sen sijaan, että luovuttaisiin toksisuudesta ja kohdattaisiin aikuiset lapset tasavertaisina ihmisinä. Emotionaalisesti epäkypsät vanhemmat eivät pysty tähän, vaan he pyrkivät pitämään kynsin ja hampain kiinni vanhasta vanhempi-lapsi hierarkiasta.