Lue keskustelun säännöt.
Miehen äiti kuoli, tukeminen vaikeaa
28.08.2026 |
Olemme seurustelleet miehen kanssa kaksi vuotta. Hänen äitinsä menehtyi reilu viikko sitten. Se ei ollut mikään yllätys sinänsä, hän oli vanha ja sairas. Mies itsekin välillä puhui, että ei äiti ole varmaan enää kauaa keskuudessamme.
Suru on tuonut miehessä ihan uuden puolen esiin. Minä olen mielestäni ihan tunneälykäs ihminen ja yritän olla miehen tukena, mutta hän on aivan älyttömän vihamielinen. Hänen seurassa on vaikea olla, kun hän vaan seilaa edes takaisin levottomana, tiuskii ja kiroilee eikä kuuntele kun yritän puhua (ei vastaile mitään tai reagoi mihinkään). Olen ollut hänen kanssaan melkein päivittäin, auttanut tyhjentämään äidin asuntoa, laittanut ruokaa ja siivoillut. Mutta hänen seurassaan on niin tukala ja ikävä olo. Osaan kohdata surullisen ihmisen, mutta en enää tiedä mitä tehdä, kun toinen on niin hermona kokoajan.
Toivoisin neuvoja miten tällainen pitäisi käsitellä? Olen ihan suoraan sanonut miehelle, että hän puhuisi minulle tunteistaan, mutta että toivoisin kuitenkin, että hän puhuisi minulle niinkuin ihmiselle. En halua olla hänen henkinen nyrkkeilysäkkinsä. Hän ei vastaa mitään, kun sanon niin eikä mikään muutu.
Kommentit (55)
Surussa käydään monesti kaikki tunteet läpi. Tulee myös niitä vihan tunteita, ihan normaalia. Mies ei ehkä osaa käsitellä tätä myllerrystä. Minä menetin äitini nuorena. Anna tilaa jos näyttää sitä tarvitsevan. Jos haluaa puhua, ole tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin olisin iloinen, jos minulla olisi noin välittävä ja huolehtiva ihminen tuollaisessa tilanteessa. Anna hänelle aikaa, hän on ehkä vain shokissa. Sinä et ole tehnyt mitään, vaan olet hieno ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan suoraan sanonut miehelle, että hän puhuisi minulle tunteistaan
Lakkaa lypsämästä siltä mieheltä vastauksia johonkin "miten sinä voit, miltä sinusta tuntuu" -kysymyksiin. Ja lopeta "puhuisit nyt asiasta" -vaatimukset. Ei kukaan sellaisiin jaksa vastata. Kyllä se pitäisi kysymättäkin tietää, miltä rakkaan läheisen kuolema tuntuu, ettei surevan tarvitse ruveta sitä selostamaan kenellekään.
toivoisin kuitenkin, että hän puhuisi minulle niinkuin ihmiselle
Lakkaa myös vaatimasta, että sinulle itsellesi pitää suruprosessissa olevan osata puhua oikealla tavalla ja asenteella. Viha on osa suruprosessia. Mieluummin vain totea että "tottakai tunnet tällä tavalla, se on ihan ymmärrettävää" tms., mikä ei vaadi mieheltä mitään vastausta tai muutakaan. Tai ole hiljaa, älä reagoi tiuskimisiin.
Se, että olet auttanut käytännön asioissa, on arvokas apu käytännön tasolla, mutta ei se kyllä siinä varsinaisessa surprosessissa miestäsi auta. Suruprosessi on henkinen prosessi, joka kestää oman aikansa, vaikka kaikki käytännön asiat hoidettaisiin loistavasti.
Läheisen kuolema on joskus jopa päättänyt avioliiton, koska sureminen on vaikuttanut avioliittoon niin paljon. Ei siis ihme, jos tuntuu vaikealta.
En minä mitään "lypsä" tai "vaadi". Jos hän tiuskii, paiskoo ja seilaa levottomana ympäri asuntoa niin olen yrittänyt saada häntä rauhoittumaan kysymällä, että mitä miettii ja miten voisin auttaa tai että haluaako hän puhua. Yritän vain rikkoa jäätä, koska tunnelma on kireä. Se, että olen pyytänyt häntä puhumaan minulle kuin ihmiselle ei tarkoita, että "vaatisin" häntä puhumaan jotenkin "oikealla tavalla ja asenteella" vaan että minulle ei tarvitse tiuskia tai suoraan sanoen vittuilla, kun minä olen hänen kutsumanaan tullut pitämään seuraa ja auttamaan. Surressa kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kyllä jokainen voi sen verran miettiä, että ei rakkaitaan loukkaa tai hauku osana suruprosessiaan.
AP
Joo ei se, että suree oikeuta olemaan ilkeä muille. Miehet on usein vaan niin tunnevammaisia, että puuttuu taidot käsitellä vaikeita tunteita. Pitäisikö mennä juttelemaan johonkin terapiaan/sururyhmään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan suoraan sanonut miehelle, että hän puhuisi minulle tunteistaan
Lakkaa lypsämästä siltä mieheltä vastauksia johonkin "miten sinä voit, miltä sinusta tuntuu" -kysymyksiin. Ja lopeta "puhuisit nyt asiasta" -vaatimukset. Ei kukaan sellaisiin jaksa vastata. Kyllä se pitäisi kysymättäkin tietää, miltä rakkaan läheisen kuolema tuntuu, ettei surevan tarvitse ruveta sitä selostamaan kenellekään.
toivoisin kuitenkin, että hän puhuisi minulle niinkuin ihmiselle
Lakkaa myös vaatimasta, että sinulle itsellesi pitää suruprosessissa olevan osata puhua oikealla tavalla ja asenteella. Viha on osa suruprosessia. Mieluummin vain totea että "tottakai tunnet tällä tavalla, se on ihan ymmärrettävää" tms., mikä ei vaadi mieheltä mitään vastausta tai muutakaan. Tai ole hiljaa, älä reagoi tiuskimisiin.
Se, että olet auttanut käytännön asioissa, on arvokas apu käytännön tasolla, mutta ei se kyllä siinä varsinaisessa surprosessissa miestäsi auta. Suruprosessi on henkinen prosessi, joka kestää oman aikansa, vaikka kaikki käytännön asiat hoidettaisiin loistavasti.
Läheisen kuolema on joskus jopa päättänyt avioliiton, koska sureminen on vaikuttanut avioliittoon niin paljon. Ei siis ihme, jos tuntuu vaikealta.
En minä mitään "lypsä" tai "vaadi". Jos hän tiuskii, paiskoo ja seilaa levottomana ympäri asuntoa niin olen yrittänyt saada häntä rauhoittumaan kysymällä, että mitä miettii ja miten voisin auttaa tai että haluaako hän puhua. Yritän vain rikkoa jäätä, koska tunnelma on kireä. Se, että olen pyytänyt häntä puhumaan minulle kuin ihmiselle ei tarkoita, että "vaatisin" häntä puhumaan jotenkin "oikealla tavalla ja asenteella" vaan että minulle ei tarvitse tiuskia tai suoraan sanoen vittuilla, kun minä olen hänen kutsumanaan tullut pitämään seuraa ja auttamaan. Surressa kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kyllä jokainen voi sen verran miettiä, että ei rakkaitaan loukkaa tai hauku osana suruprosessiaan.
AP
Olet aivan oikeassa. Jos et ole vielä sanonut suoraan ja ääneen tuota, että sulle ei tarvitse tiuskia eikä vittuilla, kun sinut on seuraksi pyydetty, tee vielä se. Sitten ota itsellesi tilaa. Voit kertoa, että olet saatavilla, että sulle voi vihan tunteistakin puhua, mutta ei purkaa vihaa suhun silmittömästi niin, ettet tiedä, mitä tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos annat miehen olla ? Jokainen suree niin kuin suree ja siihen päälle järjestetään hautajaisia ja perunkirjoitus, siinäpä se sitten v*tutuskäyrä nousee, kun yksi yrittää olla tunneälykäs
Jos on tarpeeksi tolkuissaan, että kykenee organisoimaan hautajaiset ja hoitamaan perunkirjoitukset niin on myös kykenevä puhumaan läheisilleen neutraalisti.
Kuule kun nuo on pakollisia järjestää. On tolkuissaan tai ei
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan suoraan sanonut miehelle, että hän puhuisi minulle tunteistaan
Lakkaa lypsämästä siltä mieheltä vastauksia johonkin "miten sinä voit, miltä sinusta tuntuu" -kysymyksiin. Ja lopeta "puhuisit nyt asiasta" -vaatimukset. Ei kukaan sellaisiin jaksa vastata. Kyllä se pitäisi kysymättäkin tietää, miltä rakkaan läheisen kuolema tuntuu, ettei surevan tarvitse ruveta sitä selostamaan kenellekään.
toivoisin kuitenkin, että hän puhuisi minulle niinkuin ihmiselle
Lakkaa myös vaatimasta, että sinulle itsellesi pitää suruprosessissa olevan osata puhua oikealla tavalla ja asenteella. Viha on osa suruprosessia. Mieluummin vain totea että "tottakai tunnet tällä tavalla, se on ihan ymmärrettävää" tms., mikä ei vaadi mieheltä mitään vastausta tai muutakaan. Tai ole hiljaa, älä reagoi tiuskimisiin.
Se, että olet auttanut käytännön asioissa, on arvokas apu käytännön tasolla, mutta ei se kyllä siinä varsinaisessa surprosessissa miestäsi auta. Suruprosessi on henkinen prosessi, joka kestää oman aikansa, vaikka kaikki käytännön asiat hoidettaisiin loistavasti.
Läheisen kuolema on joskus jopa päättänyt avioliiton, koska sureminen on vaikuttanut avioliittoon niin paljon. Ei siis ihme, jos tuntuu vaikealta.
En minä mitään "lypsä" tai "vaadi". Jos hän tiuskii, paiskoo ja seilaa levottomana ympäri asuntoa niin olen yrittänyt saada häntä rauhoittumaan kysymällä, että mitä miettii ja miten voisin auttaa tai että haluaako hän puhua. Yritän vain rikkoa jäätä, koska tunnelma on kireä. Se, että olen pyytänyt häntä puhumaan minulle kuin ihmiselle ei tarkoita, että "vaatisin" häntä puhumaan jotenkin "oikealla tavalla ja asenteella" vaan että minulle ei tarvitse tiuskia tai suoraan sanoen vittuilla, kun minä olen hänen kutsumanaan tullut pitämään seuraa ja auttamaan. Surressa kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kyllä jokainen voi sen verran miettiä, että ei rakkaitaan loukkaa tai hauku osana suruprosessiaan.
AP
olen yrittänyt saada häntä rauhoittumaan kysymällä, että mitä miettii ja miten voisin auttaa tai että haluaako hän puhua.
Minusta tämä on lypsämistä ja vaatimista.
kyllä jokainen voi sen verran miettiä, että ei rakkaitaan loukkaa tai hauku osana suruprosessiaan
Ei suruprosessissa oleva ole normaali oma itsensä, itsekin sanoit, että hänestä ilmeni uusia puolia. Joten muiden huomioon ottaminen on aika iso vaatimus ihmiseltä, joka on keskellä suruprosessia.
Jäin itse yllättäen 45-vuotiaana leskeksi ja ajattelin vain jakaa ajatuksiani sen pohjalta.
Vierailija kirjoitti:
"Kyllä. Ja lisäksi kerrot hänelle kostavasi kaikki vääryydet, menemällä lähipubiin kostoksi vetämään tenttua kaksin käsi, ja jakamaan persettä kaikille halukkaille.
Loput jotka eivät halua, sanot ottavasi väkisin.
Oppiipahan se hom# mammanpoika olemaan.
Lisää lopuksi vielä, että jos vastaan tulee joku kaltaisesi iso munainen jännämies, on nyksä samantein historiaa.
Voit sanoa myös, että voi alkaa jo alustavasti vetelemään etukäteen."
Ei ole kaikki kotona sullakaan.
Ei ole ei, mutta pirun hauskaa tää on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ihan suoraan sanonut miehelle, että hän puhuisi minulle tunteistaan
Lakkaa lypsämästä siltä mieheltä vastauksia johonkin "miten sinä voit, miltä sinusta tuntuu" -kysymyksiin. Ja lopeta "puhuisit nyt asiasta" -vaatimukset. Ei kukaan sellaisiin jaksa vastata. Kyllä se pitäisi kysymättäkin tietää, miltä rakkaan läheisen kuolema tuntuu, ettei surevan tarvitse ruveta sitä selostamaan kenellekään.
toivoisin kuitenkin, että hän puhuisi minulle niinkuin ihmiselle
Lakkaa myös vaatimasta, että sinulle itsellesi pitää suruprosessissa olevan osata puhua oikealla tavalla ja asenteella. Viha on osa suruprosessia. Mieluummin vain totea että "tottakai tunnet tällä tavalla, se on ihan ymmärrettävää" tms., mikä ei vaadi mieheltä mitään vastausta tai muutakaan. Tai ole hiljaa, älä reagoi tiuskimisiin.
Se, että olet auttanut käytännön asioissa, on arvokas apu käytännön tasolla, mutta ei se kyllä siinä varsinaisessa surprosessissa miestäsi auta. Suruprosessi on henkinen prosessi, joka kestää oman aikansa, vaikka kaikki käytännön asiat hoidettaisiin loistavasti.
Läheisen kuolema on joskus jopa päättänyt avioliiton, koska sureminen on vaikuttanut avioliittoon niin paljon. Ei siis ihme, jos tuntuu vaikealta.
En minä mitään "lypsä" tai "vaadi". Jos hän tiuskii, paiskoo ja seilaa levottomana ympäri asuntoa niin olen yrittänyt saada häntä rauhoittumaan kysymällä, että mitä miettii ja miten voisin auttaa tai että haluaako hän puhua. Yritän vain rikkoa jäätä, koska tunnelma on kireä. Se, että olen pyytänyt häntä puhumaan minulle kuin ihmiselle ei tarkoita, että "vaatisin" häntä puhumaan jotenkin "oikealla tavalla ja asenteella" vaan että minulle ei tarvitse tiuskia tai suoraan sanoen vittuilla, kun minä olen hänen kutsumanaan tullut pitämään seuraa ja auttamaan. Surressa kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kyllä jokainen voi sen verran miettiä, että ei rakkaitaan loukkaa tai hauku osana suruprosessiaan.
AP
olen yrittänyt saada häntä rauhoittumaan kysymällä, että mitä miettii ja miten voisin auttaa tai että haluaako hän puhua.
Minusta tämä on lypsämistä ja vaatimista.
kyllä jokainen voi sen verran miettiä, että ei rakkaitaan loukkaa tai hauku osana suruprosessiaan
Ei suruprosessissa oleva ole normaali oma itsensä, itsekin sanoit, että hänestä ilmeni uusia puolia. Joten muiden huomioon ottaminen on aika iso vaatimus ihmiseltä, joka on keskellä suruprosessia.
Jäin itse yllättäen 45-vuotiaana leskeksi ja ajattelin vain jakaa ajatuksiani sen pohjalta.
No, ei se ole. Se, että kysyy surevalta miten menee tai että haluaako hän puhua ei ole vaatimus. Se on keskustelun avaamista, johon voi joko tarttua tai sitten ei. Mä olen kokenut menetyksiä eikä siinä surunkaan keskellä koskaan tullut oltua ilkeä tai vittuiltua muille läheisilleni, jotka olivat tukenani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä nyt saatana ala sanoittaa hänen tuntemuksiaan. Olet hänen käytettävissään, se riittää.
Kukaan meistä ei voi etukäteen tietää miten itse reagoi menetykseen. Esim. kun minulta kuoli lapsi, kaikkien sanat ja teot ja osanotot olivat juuri silloin vääriä ja turhia.
Ja sitten nämä surevat ihmettelevät kun jäävät surunsa kanssa yksin ja ystävät kaikkoavat ympäriltä. Ei kukaan ihminen oman arkensa ja stressinsä päälle jaksa kannatella mitään kiukkupusseja, joille ei voi sanoa mitään oikein.
Kyllä minun auttajani osasivat toimia ihan hyvin. Eivät kyselleet mitään, osoittivat vain ilmeillään ja eleillään myötätuntoa, ja tekivät asioita, olivat läsnä. Ilmoittivat, että me tullaan nyt hakemaan sinut mukaan sinne ja sinne tai tehdään sinulle ruokaa. Kunnes eräänä päivänä totesin, että ei hitto, kyllä nyt riittää paapominen, omien jalkojen on alettava kantamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi on taas miesvihaisia joukossa neuvomassa. Tulee varmaan ihan puolueettomat neuvot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä nyt saatana ala sanoittaa hänen tuntemuksiaan. Olet hänen käytettävissään, se riittää.
Kukaan meistä ei voi etukäteen tietää miten itse reagoi menetykseen. Esim. kun minulta kuoli lapsi, kaikkien sanat ja teot ja osanotot olivat juuri silloin vääriä ja turhia.
Ja sitten nämä surevat ihmettelevät kun jäävät surunsa kanssa yksin ja ystävät kaikkoavat ympäriltä. Ei kukaan ihminen oman arkensa ja stressinsä päälle jaksa kannatella mitään kiukkupusseja, joille ei voi sanoa mitään oikein.
Kyllä minun auttajani osasivat toimia ihan hyvin. Eivät kyselleet mitään, osoittivat vain ilmeillään ja eleillään myötätuntoa, ja tekivät asioita, olivat läsnä. Ilmoittivat, että me tullaan nyt hakemaan sinut mukaan sinne ja sinne tai tehdään sinulle ruokaa. Kunnes eräänä päivänä totesin, että ei hitto, kyllä nyt riittää paapominen, omien jalkojen on alettava kantamaan.
Hei hienoa. Kaikilla ihmisillä on oma tapansa kohdata sureva ihminen. Jotkut surevat toivovat, että heiltä kysytään miten menee ja toiset kokevat sen ilmeisesti jonkin sortin lypsämisenä. Mielestäni olisi hyvä tiedostaa, että jokainen varmasti tekee parhaansa eikä tästä voi syyllistää. Itse olen sellainen, että hyödyn tunteiden sanoittamisesta ja purkamisesta eikä kuuntelevia korvia ole koskaan liikaa. Jos joku olisi kohdannut mut surevana vaan jollain ilmeellä niin olisin miettinyt tiedostavatko he tilannettani ollenkaan tai yrittävätkö pitää etäisyyttä siihen emotionaaliseen puoleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onneksi on taas miesvihaisia joukossa neuvomassa. Tulee varmaan ihan puolueettomat neuvot.
Mun äidillä todettiin syöpä. Silloinen kihlattu totesi älä ole noin suupielet alaspäin. Yritä nyt näyttää iloisemmalta. Naiset osaa yleensä osoittaa edes jotain empatiaa.
Jokainen suree tavallaan. Mikset anna hänen olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hätästä asunnon tyhjentämistä? Hoitokodissa kyllä pitää saada huone heti tyhjäksi.
En minä mitään "lypsä" tai "vaadi". Jos hän tiuskii, paiskoo ja seilaa levottomana ympäri asuntoa niin olen yrittänyt saada häntä rauhoittumaan kysymällä, että mitä miettii ja miten voisin auttaa tai että haluaako hän puhua. Yritän vain rikkoa jäätä, koska tunnelma on kireä. Se, että olen pyytänyt häntä puhumaan minulle kuin ihmiselle ei tarkoita, että "vaatisin" häntä puhumaan jotenkin "oikealla tavalla ja asenteella" vaan että minulle ei tarvitse tiuskia tai suoraan sanoen vittuilla, kun minä olen hänen kutsumanaan tullut pitämään seuraa ja auttamaan. Surressa kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kyllä jokainen voi sen verran miettiä, että ei rakkaitaan loukkaa tai hauku osana suruprosessiaan.
AP