Lue keskustelun säännöt.
Miehen äiti kuoli, tukeminen vaikeaa
28.08.2026 |
Olemme seurustelleet miehen kanssa kaksi vuotta. Hänen äitinsä menehtyi reilu viikko sitten. Se ei ollut mikään yllätys sinänsä, hän oli vanha ja sairas. Mies itsekin välillä puhui, että ei äiti ole varmaan enää kauaa keskuudessamme.
Suru on tuonut miehessä ihan uuden puolen esiin. Minä olen mielestäni ihan tunneälykäs ihminen ja yritän olla miehen tukena, mutta hän on aivan älyttömän vihamielinen. Hänen seurassa on vaikea olla, kun hän vaan seilaa edes takaisin levottomana, tiuskii ja kiroilee eikä kuuntele kun yritän puhua (ei vastaile mitään tai reagoi mihinkään). Olen ollut hänen kanssaan melkein päivittäin, auttanut tyhjentämään äidin asuntoa, laittanut ruokaa ja siivoillut. Mutta hänen seurassaan on niin tukala ja ikävä olo. Osaan kohdata surullisen ihmisen, mutta en enää tiedä mitä tehdä, kun toinen on niin hermona kokoajan.
Toivoisin neuvoja miten tällainen pitäisi käsitellä? Olen ihan suoraan sanonut miehelle, että hän puhuisi minulle tunteistaan, mutta että toivoisin kuitenkin, että hän puhuisi minulle niinkuin ihmiselle. En halua olla hänen henkinen nyrkkeilysäkkinsä. Hän ei vastaa mitään, kun sanon niin eikä mikään muutu.
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti älä nyt joka ilta mee sinne, jos mies kerran noin huonolla tuulella. Älä ole mikään likasanko ja keksi välillä omaa tekemistä.
Niin, eihän ap:llä itsellään ole surua. Saako sinut jättää yksin menetyksesi jälkeen? Miten pitkäksi aikaa?
Kunnes mieli tyyntyy ja loppuu ilkeys. Olkoon itsekseen mokoma öykkäri, ei se mikään lapsi ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa. En edes itse muista miten reagoin muita ihmisiä kohtaan kun joku kuolee. Kuollut niin monta. Yksin pää osin kestänyt. Jutellut puhelimessa siskon kanssa hetken tsinlaiytanut viestiä? Juonut muutaman olusen ja käynyt vainajat mielessä yksin. Ollut yksin. En osaa kyllä auttaa yhtään. En tiedä miten reagoisin jos joku olisi ollut läsnä.
Ole läsnä kun hän tarvitsee. Hän tarvitsee, koska on pyytänyt sinua paikalle seuraksi.
Puhuu sitten kun puhuu, jos puhuu. Kukin tekee surutyötä omalla tavallaan.
Tee niitä käytännön asioita.
Vierailija kirjoitti:
Älä nyt saatana ala sanoittaa hänen tuntemuksiaan. Olet hänen käytettävissään, se riittää.
Kukaan meistä ei voi etukäteen tietää miten itse reagoi menetykseen. Esim. kun minulta kuoli lapsi, kaikkien sanat ja teot ja osanotot olivat juuri silloin vääriä ja turhia.
Ja sitten nämä surevat ihmettelevät kun jäävät surunsa kanssa yksin ja ystävät kaikkoavat ympäriltä. Ei kukaan ihminen oman arkensa ja stressinsä päälle jaksa kannatella mitään kiukkupusseja, joille ei voi sanoa mitään oikein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti älä nyt joka ilta mee sinne, jos mies kerran noin huonolla tuulella. Älä ole mikään likasanko ja keksi välillä omaa tekemistä.
Niin, eihän ap:llä itsellään ole surua. Saako sinut jättää yksin menetyksesi jälkeen? Miten pitkäksi aikaa?
Ymmärrän pointtisi, mutta kyllä mies yhden illan pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos annat miehen olla ? Jokainen suree niin kuin suree ja siihen päälle järjestetään hautajaisia ja perunkirjoitus, siinäpä se sitten v*tutuskäyrä nousee, kun yksi yrittää olla tunneälykäs
Jos on tarpeeksi tolkuissaan, että kykenee organisoimaan hautajaiset ja hoitamaan perunkirjoitukset niin on myös kykenevä puhumaan läheisilleen neutraalisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos annat miehen olla ? Jokainen suree niin kuin suree ja siihen päälle järjestetään hautajaisia ja perunkirjoitus, siinäpä se sitten v*tutuskäyrä nousee, kun yksi yrittää olla tunneälykäs
Antaisin mielelläni tilaa, mutta hän itse laittaa joka päivä viestiä iltapäivällä, että voisinko tulla töiden jälkeen pitämään seuraa. Vaikuttaa siltä, että hän ei viihdy yksin, mutta ei myöskään seurassa. Sen takia siivoilen kaikessa hiljaisuudessa, ettei hänen tarvitse kokea, että pitäisi puhua mitään.
APSano, että et halua olla hänen seurassaan, kun purkaa vihaansa suhun.
Kyllä. Ja lisäksi kerrot hänelle kostavasi kaikki vääryydet, menemällä lähipubiin kostoksi vetämään tenttua kaksin käsi, ja jakamaan persettä kaikille halukkaille.
Loput jotka eivät halua, sanot ottavasi väkisin.
Oppiipahan se hom# mammanpoika olemaan.
Lisää lopuksi vielä, että jos vastaan tulee joku kaltaisesi iso munainen jännämies, on nyksä samantein historiaa.
Voit sanoa myös, että voi alkaa jo alustavasti vetelemään etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kyllä. Ja lisäksi kerrot hänelle kostavasi kaikki vääryydet, menemällä lähipubiin kostoksi vetämään tenttua kaksin käsi, ja jakamaan persettä kaikille halukkaille.
Loput jotka eivät halua, sanot ottavasi väkisin.
Oppiipahan se hom# mammanpoika olemaan.
Lisää lopuksi vielä, että jos vastaan tulee joku kaltaisesi iso munainen jännämies, on nyksä samantein historiaa.
Voit sanoa myös, että voi alkaa jo alustavasti vetelemään etukäteen."
Ei ole kaikki kotona sullakaan.
Mun äiti kuoli yllättäen pari viikkoa sitten. Hänellä oli muistisairaus ja ikääkin oli, mutta siitä huolimatta kuolemaa ei vielä osattu mitenkään odottaa. Eka viikko oli ihan kauhea, kun äiti vaan yhtäkkiä oli poissa. Oli vain tyhjää ja siinä sitten suoritettiin pakolliset kuviot kuoleman jälkeen. Hautajaiset on vielä edessä. En ole juurikaan itkenyt tai ollut surullinen, sillä pahimmat tunteet olen kokenut muistisairaus-diagnoosin jälkeen. Ymmärrän, että jossain vaiheessa tämä ontto olo vaihtuu joksikin muuksi, mutta vielä ei ole se aika. En erityisemmin kaipaa tukea suruuni tai mihinkään muuhun. Elämäni jatkuu, vaikka se on muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se aiemmin oli. Minulla ei ole enää äitiä, joka minulla oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siis osaa käsitellä asiaa mitenkään. Oliko ns. äidin poika? Näille se kuoleman hyväksyminen ja käsittäminen tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa ja kiukuttelevat sitten kuin pienet lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti älä nyt joka ilta mee sinne, jos mies kerran noin huonolla tuulella. Älä ole mikään likasanko ja keksi välillä omaa tekemistä.
Onko ihmisillä nykyään uskomattoman huono resilienssi negatiivisten tunteiden suhteen vai onko se aina ollut tällaista?
Aina "suojellaan itseä kuormitukselta" ja "pidetään henkilökohtaiset rajat" ja seuraavaksi varmaan "se mies on narsku". Kukaan ei kykene oikeasti enää olemaan ihminen ihmiselle ja ihmisyyteen kuuluu joskus myös vaikeat tunteet joita ei tule kieltää.
No, ihmiset (ja erityisesti miehet) ovat aiemmin tupanneet olemaan näyttämättä tunteitaan muille ihmisille ja ovat surreet sitten yksinään. Mutta ihmiset ovat nykyaikana stressaantuneempia ja kiireisempiä kuin koskaan aiemmin, joten toki resilienssi ylimääräiselle hulabaloolle voi olla alhaisempi. Narsisti-huutelut ovat älyttömiä, mutta toki jokainen kantaa sen minkä jaksaa. Jos ei kykene olemaan surevan ihmisen tukena niin ehkä parempikin poistua takavasemmalle kuin alkaa riidellä tai väitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti kuoli yllättäen pari viikkoa sitten. Hänellä oli muistisairaus ja ikääkin oli, mutta siitä huolimatta kuolemaa ei vielä osattu mitenkään odottaa. Eka viikko oli ihan kauhea, kun äiti vaan yhtäkkiä oli poissa. Oli vain tyhjää ja siinä sitten suoritettiin pakolliset kuviot kuoleman jälkeen. Hautajaiset on vielä edessä. En ole juurikaan itkenyt tai ollut surullinen, sillä pahimmat tunteet olen kokenut muistisairaus-diagnoosin jälkeen. Ymmärrän, että jossain vaiheessa tämä ontto olo vaihtuu joksikin muuksi, mutta vielä ei ole se aika. En erityisemmin kaipaa tukea suruuni tai mihinkään muuhun. Elämäni jatkuu, vaikka se on muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se aiemmin oli. Minulla ei ole enää äitiä, joka minulla oli.
Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi ja ajatuksiasi. Otan osaa suruusi.
AP
Hänellä on akuutti vakava kriisi, älä kuvittele että mies muuttuu silloin. Joko olet paikalla olkapäänä tai seurana, mutta älä nyt hyvä ihminen vaadi häneltä mitään juuri nyt. Esim. tunteista puhumista tai tietynlaista käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti älä nyt joka ilta mee sinne, jos mies kerran noin huonolla tuulella. Älä ole mikään likasanko ja keksi välillä omaa tekemistä.
Onko ihmisillä nykyään uskomattoman huono resilienssi negatiivisten tunteiden suhteen vai onko se aina ollut tällaista?
Aina "suojellaan itseä kuormitukselta" ja "pidetään henkilökohtaiset rajat" ja seuraavaksi varmaan "se mies on narsku". Kukaan ei kykene oikeasti enää olemaan ihminen ihmiselle ja ihmisyyteen kuuluu joskus myös vaikeat tunteet joita ei tule kieltää.
Ei ole mitään negatiivisia ja positiivisia tunteita. Tunteet OK, vihoissaan riehuminen ei. Kai se nyt on tyypille itselleenkin parempi päästää höyrynsä itsekseen ulos, mitä se sinne ap:n tarvitsee räyhäämistään tuijottamaan.
Olen ihan suoraan sanonut miehelle, että hän puhuisi minulle tunteistaan
Lakkaa lypsämästä siltä mieheltä vastauksia johonkin "miten sinä voit, miltä sinusta tuntuu" -kysymyksiin. Ja lopeta "puhuisit nyt asiasta" -vaatimukset. Ei kukaan sellaisiin jaksa vastata. Kyllä se pitäisi kysymättäkin tietää, miltä rakkaan läheisen kuolema tuntuu, ettei surevan tarvitse ruveta sitä selostamaan kenellekään.
toivoisin kuitenkin, että hän puhuisi minulle niinkuin ihmiselle
Lakkaa myös vaatimasta, että sinulle itsellesi pitää suruprosessissa olevan osata puhua oikealla tavalla ja asenteella. Viha on osa suruprosessia. Mieluummin vain totea että "tottakai tunnet tällä tavalla, se on ihan ymmärrettävää" tms., mikä ei vaadi mieheltä mitään vastausta tai muutakaan. Tai ole hiljaa, älä reagoi tiuskimisiin.
Se, että olet auttanut käytännön asioissa, on arvokas apu käytännön tasolla, mutta ei se kyllä siinä varsinaisessa surprosessissa miestäsi auta. Suruprosessi on henkinen prosessi, joka kestää oman aikansa, vaikka kaikki käytännön asiat hoidettaisiin loistavasti.
Läheisen kuolema on joskus jopa päättänyt avioliiton, koska sureminen on vaikuttanut avioliittoon niin paljon. Ei siis ihme, jos tuntuu vaikealta.
Vierailija kirjoitti:
Ei siis osaa käsitellä asiaa mitenkään. Oliko ns. äidin poika? Näille se kuoleman hyväksyminen ja käsittäminen tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa ja kiukuttelevat sitten kuin pienet lapset.
Minun nähdäkseni hän ei ole mikään mammanpoika, mutta toki kun suht lähekkäin asuivat ja hän oli ainoa jälkeläinen, niin autteli äitiään erityisesti vanhoilla päivillä. Välillä hän puhui äitinsä kuolemasta niin kasuaalisti (kuinka hän on jo jatkoajalla ja mietiskeli, että kauankohan äiti vielä jaksaa olla), että ajattelin hänen olevan jo sisäistänyt ajatuksen tulevasta menetyksestä. Tietenkin se tunteiden kirjo on mahdoton ennustaa etukäteen, mutta hän on menettänyt isänsä joitakin vuosia sitten (ennen kuin tapasimme), joten ehkä ajattelin, että hänellä olisi jonkinlainen polku miten käsitellä asiaa. Äidin menetys on varmasti isompi asia senkin takia, että hän on nyt orpo.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siis osaa käsitellä asiaa mitenkään. Oliko ns. äidin poika? Näille se kuoleman hyväksyminen ja käsittäminen tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa ja kiukuttelevat sitten kuin pienet lapset.
Minun nähdäkseni hän ei ole mikään mammanpoika, mutta toki kun suht lähekkäin asuivat ja hän oli ainoa jälkeläinen, niin autteli äitiään erityisesti vanhoilla päivillä. Välillä hän puhui äitinsä kuolemasta niin kasuaalisti (kuinka hän on jo jatkoajalla ja mietiskeli, että kauankohan äiti vielä jaksaa olla), että ajattelin hänen olevan jo sisäistänyt ajatuksen tulevasta menetyksestä. Tietenkin se tunteiden kirjo on mahdoton ennustaa etukäteen, mutta hän on menettänyt isänsä joitakin vuosia sitten (ennen kuin tapasimme), joten ehkä ajattelin, että hänellä olisi jonkinlainen polku miten käsitellä asiaa. Äidin menetys on varmasti isompi asia senkin takia, että hän on nyt orpo.
AP
Tai sitten puheli noita, koska pelkäsi sitä hetkeä, kun menetys konkretisoituu. Ja nyt on sitten vihainen. Eikö sitä sanota, että viha ja suru ovat saman kolikon kääntöpuolet. Suru alkaa siitä kun ei jaksa enää vihoitella.
Surun eri vaiheet voivat kestää yhteensä jopa muutaman vuoden. Jos olette vasta seurusteleva pari, ehkä suhteenne ei vielä kestä jotain suruprosessia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos annat miehen olla ? Jokainen suree niin kuin suree ja siihen päälle järjestetään hautajaisia ja perunkirjoitus, siinäpä se sitten v*tutuskäyrä nousee, kun yksi yrittää olla tunneälykäs
Antaisin mielelläni tilaa, mutta hän itse laittaa joka päivä viestiä iltapäivällä, että voisinko tulla töiden jälkeen pitämään seuraa. Vaikuttaa siltä, että hän ei viihdy yksin, mutta ei myöskään seurassa. Sen takia siivoilen kaikessa hiljaisuudessa, ettei hänen tarvitse kokea, että pitäisi puhua mitään.
APSano, että et halua olla hänen seurassaan, kun purkaa vihaansa suhun.
Kyllä. Ja lisäksi kerrot hänelle kostavasi kaikki vääryydet, menemällä lähipubiin kostoksi vetämään tenttua kaksin käsi, ja jakamaan persettä kaikille halukkaille.
Loput jotka eivät halua, sanot ottavasi väkisin.
Oppiipahan se hom# mammanpoika olemaan.
Lisää lopuksi vielä, että jos vastaan tulee joku kaltaisesi iso munainen jännämies, on nyksä samantein historiaa.
Voit sanoa myös, että voi alkaa jo alustavasti vetelemään etukäteen.
#naisvihanäkyväksi
Saa, jos musta tulee "aivan älyttömän vihamielinen" ja "vain seilaan edes takaisin levottomana, tiuskin ja kiroilen enkä kuuntele, kun mulle yrittää toinen puhua, en vastaile mitään tai reagoi mihinkään". Miten tuossa osaisi toinen olla.