En jaksa miehen negailua

Mies on aina ollut luonteeltaa harkitseva ja varautuja, mutta neljänkympin jälkeen alkoi komea liukumäki jatkuvasti negisteleväksi pessimistiksi. Asia kuin asia, niin hän päättää jo etukäteen että ei onnistu. Ostetaanko kuopukselle tuo sänky? Ei se kuitenkaan mahdu autoon ja tossa kaupassa on niin kallis kotiinkuljetus (mahtuipas, ja jos ei olisi mahtunut niin kesäkampanjana oli kotiinkuljetus kaupan päälle). Hei kokeilin tänään tällaista uutta reseptiä! Noinkohan maistuu lapsille (ihan hyvin maistui). Käydäänkö lomalla Tukholmassa? Mitä siellä tekee jos sataakin kaatamalla tai on hirveä helle (no oli just hyvä keli, mut osaan käyttää sateenvarjoa). Olisko Lappi mieluisampi? Hyttysiä. Naantali? Ihmisiä. No jos ei lähdetä mihinkään niin me voitais teinin kanssa maalata sen huone. Mutku jalkalistat on vaikea teipata siististi ja hajoaa irrottaessa ja ja ja... Pidetäänkö leffailta? Löytyykö leffaa joka kiinnostaa molempia lapsista (tottakai löytyy). Lähdetkö mukaan rannalle? Onkohan siellä edes parkkipaikkoja (aina on).

Moneen juttuun hän sitten lopulta lähtee mielellään tai on ilahtunut kun minä kaverini kanssa olen sullonut sen sängyn autoon tms., mutta ensi reaktio oman pään sisällä on mikä voisi mennä pieleen, ja ilmeisesti se on myös pakko sanoa ääneen.

Välillä pyydän erikseen, että aion nyt kertoa yhden idean ja sä et saa sanoa siitä heti mitään lannistavaa. Sit hän on ihan hiljaa tai sanoo vahvaa epäilyä äänessään "seeeelvä". Onko muilla tällaisia päivänpaisteita?