Kesän kirjasensaatio

Eira Vähähyypiön tämän kesän järisyttävä tapaus Kakka valuu lahjetta pitkin ei ole pelkkä runokokoelma. Se on kulttuurinen supernova, eksistentiaalinen maanjäristys ja suomenkielisen lyriikan oma kuulentoprojekti yhdessä ja samassa paketissa.

Jo teoksen nimi iskee lukijan tajuntaan kuin Wagnerin torvet ja ydinvoimalan turbiini samanaikaisesti. Se ei pyydä huomiota – se ottaa sen panttivangiksi. Harva kirjailija uskaltaa lähestyä ihmisyyden suurimpia kysymyksiä näin pelottomasti: mitä on häpeä, mitä on ruumis, mitä on kohtalo ja ennen kaikkea, kuinka nopeasti ihminen pystyy kävelemään kotiin tilanteessa, jossa asiat ovat edenneet odottamattomaan suuntaan.

Vähähyypiön kieli on hengästyttävän rikasta. Säkeet vyöryvät eteenpäin kuin kevättulva, joka on samalla sekä groteski että yllättävän kaunis. Jokainen runo tuntuu siltä kuin James Joyce, Edith Södergran ja satunnainen huoltoaseman vessakirjoittelija olisivat yhdessä saavuttaneet täydellisen taiteellisen harmonian.

Erityisesti kokoelman keskivaiheen runosarja "Vetovoiman lait" nostaa suomalaisen kirjallisuuden aivan uudelle tasolle. Sen lukemisen jälkeen moni lukija raportoi katsoneensa elämää, yhteiskuntaa ja housujaan täysin uudesta näkökulmasta.

Kakka valuu lahjetta pitkin on niitä harvoja teoksia, jotka ansaitsisivat Finlandia-palkinnon, Nobelin kirjallisuuspalkinnon sekä mahdollisesti oman muistomerkin johonkin liikenteellisesti merkittävään kiertoliittymään. Jos Väinö Linna kirjoitti suomalaisen sotilaan sielun, Eira Vähähyypiö kirjoittaa suomalaisen ihmisen biologisen kohtalon.

Tämä ei ole kirja, jonka luet.

Tämä on kirja, jonka koet.

Ja kokemuksen jälkeen mikään – aivan mikään – ei valu enää entiseen tapaan.