Läheisen kuolema

Puolitoista vuotta sitten ja toipuminen on vielä kesken. 

Toipuminen on suhteellinen käsite. Itseni on edelleen vaikea puhua itkemättä äidistä, ja hänen kuolemasta tuli juuri 50 vuotta. Sinulla oli kaiketi erilainen suhde äitiisi.

Oma kuolemani ei tunnu äidilleni miltään, joten miksi surisin häntä.

Suru tulee ja menee. Isän kuolemasta kaksi vuotta, välillä en ajattele pitkään aikaan isää ja välillä ikävöin ja suren. 

Äitini kuoli reilu vuosi sitten. Pahin suru on jo mennyt pois ja on päiviä, jolloin en ajattele häntä. Ja sitten yhtäkkiä iskee ajatus, etten enää koskaan näe äitiäni,ja se vetää mielen matalaksi.

Jostain syystä itse ajattelen että viisas ihminen ymmärtää että menetyksen suru kuuluu elämään. Se ei ole mikään ennenkuulumaton murhenäytelmä vaan normaali asia. Jos elää saa, eteen tulee läheisten menetyksiä. Tottakai ne saavat koskettaa syvästi, mutta niistä ei tulisi muodostaa oman elämän keskeistä kertomusta ("olen se jonka äiti kuoli"). Päättynyttä elämää kauheampi asia on elämättä jäänyt ja rakkaudeton elämä.

Vanhemman menettänyt voi surra myös sitä mitä ei vanhemmalta koskaan saanut. Sitä mitä menetti jo vanhemman eläessä. 

18 vuotta tulee täyteen tänä vuonna. Vieläkään en ole täysin toipunut.

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä itse ajattelen että viisas ihminen ymmärtää että menetyksen suru kuuluu elämään. Se ei ole mikään ennenkuulumaton murhenäytelmä vaan normaali asia. Jos elää saa, eteen tulee läheisten menetyksiä. Tottakai ne saavat koskettaa syvästi, mutta niistä ei tulisi muodostaa oman elämän keskeistä kertomusta ("olen se jonka äiti kuoli"). Päättynyttä elämää kauheampi asia on elämättä jäänyt ja rakkaudeton elämä.

Se on kyllä totta. Rakkauteen ja syvään kiintymykseen taitaa kuulua aina myös surua mukaan. Ja kaipuuta, ikävöintiä. Nousee välillä uudelleen mieleen, vuosien päästäkin. Muistoja, elettyä elämää. Se on osa elämää.

Aina voi lohduttautua kvanttikenttäteorialla. Heidän ruumiinsa samoin kuin toimensa ja tietyssä mielessä ajatuksensa jatkavat olemassaoloaan osana alkeishiukkaskenttien jatkuvaa muutosta (fluktuaatio) ja tätä kautta toki Brownin lämpöliikkeenä, eli kasvaneena entropiana. Nämä kenttämuutokset levittäytyvät koko maailmankaikkeuden laajuudelle kunnes saavutetaan energiaminimi, tai oikeammin tunnettu metastabiili tila. Tällöinkin jokin alkeishiukkanen kuolleesta sukulaisesta pilkahtaa hetkeksi virtuaalipartikkeliparina materiaksi kadotakseen jälleen "kenttään".Mikäli kenttäteorian kohtuullisen vapaa tulkinta nyt sitten lohduttaa. Tämä ei kuitenkaan nykytiedon mukaan mahdollista minkäänlaista kommunikaatiota kuolleiden kanssa suuntaan eikä toiseen, eivätkä kuolleet jatka olemassaoloaan tietoisina. Tietoisuus, joka on eri asia kuin sielu, on tuossa tilassa vain alkeishiukkaskenttien satunnaista "pulpahtelua". 

Toisaalta kristityt uskomme ylösnousemukseen ja kuolleidemme jälleennääkemiseen! Kuolleet sukulaiset ovat siis Taivaassa jo nyt, koska heillä ei Raamatun mukaan ole aikakäsitystä. Jumalallakaan ei ole aikakäsitystä, joten minun ymmärrykseni mukaan uskossa kuolleiden sielut ovat taivaassa.

Olen jo vanha, eläkkeellä. Äiti kuoli jo 30 vuotta sitten ja pahin  suru meni pois vuosien kuluessa. Nyt yllättäen, kun omankin elämän päättyminen alkaa lähestyä, kuolleet vanhemmat ja sisaret ovat tulleet ajatuksiin lähes päivittäin. En ole uskovainen, joten mitään "jälleennäkemisiä" en odota. Ovatpahan vain mielessäni usein ja mietin millaisia ihmisiä.he olivat. Surua tunnen taas voimakkaammin.

Äiti nukkui pois jo +6 vuotta sitten, silti muistelen häntä. Isäkin jo +3 vuotta sitten ja sama.

Aika haalistaa muistot. Äiti antoi hyviä neuvoja, elämää varten. Erityisesti hänen ruokavinkkejä mietin.

Mummuakin muistelen .... pitäisi kuulemma osata luopua vanhemmista ja isovanhemmista? ..... Mietin, et miksi niin, koska heidän seurassaan oli hauskaa ja hyviä juttuja :) ..... No eihän se nyt aina ollut niin kivaa ja hauskaa, mut suurimmaksi osaksi.

....

Just äsken mietin, et isän äitiä, famua, en koskaan nähnyt. Oli kuulemma kysellyt minun syntymän jälkeen, et minkälainen siitä pikkujuipista tuli: isä siihen: hulivili, et ei meinaa perässä pysyä! :) (no, sitä autisminkirjoa ....). Famu oli kumminkin nauranut :)

Se on: sota sotki isovanhempien välit. Se sota kustantaa 3.een sukupolveen.