Onko täällä sellaisia aikuisia, jotka ovat kasvaneet laitoksessa?

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ne kokemukset ei ole kiinni siitä onko alaikäisenä elänyt laitoksessa, tai muuten ollut lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkaana, vai ei, vaan siitä että minkälaista se elämä ollut. Vaikeita asioita tapahtuu sellaisissakin perheissä joiden lapset eivät ikinä pääsy lastensuojelun asiakkaiksi.

Niinpä. Siksi en koe laitostaustaa tai edes lasuasikkuustaustaa mitenkään määrittäväksi tekijäksi.

Minut otettiin todella väkivaltaisesta kodista huostaan (jouduin olemaan kaksi viikkoa sairaalahoidossa huostaanoton jälkeen) alle 10-vuotiaana. En saanut mitään kovin pysyvää paikkaa, vaan elin täysi-ikäistymiseen asti sisjaispaikka- ja laitoskierteessä.

Sössin asioitani jo hyvin nuoresta asti ja moraalin paljon. Huumeita, rikoksia, itsemurhayrityksiä jne. 

Nyt elämä on ollut hyvää ja tasaista pidemmän aikaa. Olen ensi kuussa menossa naimisiin pitkäaikaisen kumppanin kanssa. Työt ja talous ovat ihan vakaita ja arki tasaista ja hyvää. Mielenterveysongelmia on jäänyt, mutta ne ovat hallinnassa ja elämä tuntuu vihdoin elämisen arvoiselta.

Vierailija kirjoitti:

Mietin, mistä riippuu päätyykö lapsi laitokseen vai perheeseen? En itse ole oikeastaan elänyt laitoksessa, koska menin suoraan sijaisperheeseen sen jälkeen kun menetin toisenkin vanhempani. Tämä sama perhe sittemmin adoptoi minut ollessani noin 6-vuotias. Olen aika samanikäinen kuin alottaja, syntynyt 90-luvulla.

Varmaan riippuu alueesta ja siitä minkälaisia huostaanoton ratkaisuja on juuri silloin tarjolla. Itse oireilin kotioloja melko näkyvästi ja haastoin vanhempia, ja uskon sen olevan syy miksi päädyttiin laitokseen. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ne kokemukset ei ole kiinni siitä onko alaikäisenä elänyt laitoksessa, tai muuten ollut lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkaana, vai ei, vaan siitä että minkälaista se elämä ollut. Vaikeita asioita tapahtuu sellaisissakin perheissä joiden lapset eivät ikinä pääsy lastensuojelun asiakkaiksi.

Lapsuudenkaverini joutui perhesurman uhriksi ihan kotona biologisen vanhempansa toimesta, eivät olleet lastensuojelun asiakkaita.

Vierailija kirjoitti:

Minut otettiin todella väkivaltaisesta kodista huostaan (jouduin olemaan kaksi viikkoa sairaalahoidossa huostaanoton jälkeen) alle 10-vuotiaana. En saanut mitään kovin pysyvää paikkaa, vaan elin täysi-ikäistymiseen asti sisjaispaikka- ja laitoskierteessä.

Sössin asioitani jo hyvin nuoresta asti ja moraalin paljon. Huumeita, rikoksia, itsemurhayrityksiä jne. 

Nyt elämä on ollut hyvää ja tasaista pidemmän aikaa. Olen ensi kuussa menossa naimisiin pitkäaikaisen kumppanin kanssa. Työt ja talous ovat ihan vakaita ja arki tasaista ja hyvää. Mielenterveysongelmia on jäänyt, mutta ne ovat hallinnassa ja elämä tuntuu vihdoin elämisen arvoiselta.

Mahtavaa että asiat on menneet parempaan suuntaan!

Mullakin mielenterveys teki syöksyn siinä täysi- ikäisyyden kynnyksellä. Myös siinä meni aikaa että pystyin oikeasti luottamaan siihen, että kumppani on mun kanssa pysyvästi. Ylipäätään sellainen toiseen luottaminen oli vaikeaa puolin ja toisin, sillä kumppanilla on melko samanlainen perhetausta. Nykyään on ihanaa ja helpottavaa luottaa siihen että tässä me vaan ollaan toistemme kanssa ja riitetään toisillemme kaikkine puolinemme epätäydellisinä ihmisinä. Ja miten läheiseksi me kumppanin kanssa ollaan tultu, kun ollaan molemmat eletty toistemme kanssa sellaiset henkilökohtaiset kriisit elämästä ja voidaan luoda ihan itse tunnelma kotiin.

Ap

Tekeekö laitoslapsuus vahvemmaksi?

Vierailija kirjoitti:

Tekeekö laitoslapsuus vahvemmaksi?

Yksilöllistä.

Vierailija kirjoitti:

Tekeekö laitoslapsuus vahvemmaksi?

En osaa tuohon sanoa. 

Omalla kohdalla meni luottamus asioiden ja ihmisten pysyvyyteen ja se on ollut tekijä joka on vaikuttanut pitkään elämässä. Nuorempana en oikeastaan luottanut keneenkään ja nykyään ajattelen enemmän niin, etten varaa mitään kenenkään toisen varaan vaan kannan itse avaimia oman elämän saavutuksiin ja mielekkyyteen. Avun pyytäminen on vaikeaa ja pyrin järjestämään elämäni niin, että selviän asioista itse taloudellisesti ja ajallisesti. Kumppani on poikkeus ja häneen luotan. Kumppanin kanssa perheen ja kodin vastuut jakautuvat tasaisesti. Mun luottamus ei silti ole sokeaa ja vaikka en nää tällä hetkellä että mikään rikkoisi meidän perhettä, tiedän myös että elämä voi heittää eteen mitä vaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ne kokemukset ei ole kiinni siitä onko alaikäisenä elänyt laitoksessa, tai muuten ollut lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkaana, vai ei, vaan siitä että minkälaista se elämä ollut. Vaikeita asioita tapahtuu sellaisissakin perheissä joiden lapset eivät ikinä pääsy lastensuojelun asiakkaiksi.

Sehän on selvää. Ei tässä taidettu hakea pelkästään vaikeita kokemuksia, vaan näkökulmia laitoksessa olleilta? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ne kokemukset ei ole kiinni siitä onko alaikäisenä elänyt laitoksessa, tai muuten ollut lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkaana, vai ei, vaan siitä että minkälaista se elämä ollut. Vaikeita asioita tapahtuu sellaisissakin perheissä joiden lapset eivät ikinä pääsy lastensuojelun asiakkaiksi.

Sehän on selvää. Ei tässä taidettu hakea pelkästään vaikeita kokemuksia, vaan näkökulmia laitoksessa olleilta? 

Mitä näkökulmia, kun laitoksessakin voi olla ollut ihan millaisella taustalla tahansa? Vanhempiensa ongelmien vuoksi, oman mokailun ja käytösoireilun vuoksi tai sitten vaikka vanhempien menettämisen seurauksena. Laitoksiakin on niin erilaisia, suljetuista laitoksista mahdollisimman kodinomaisiin ympäristöihin missä eletään tavallista arkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta siellä laitoksessa on sitten perusasiat kunnossa, turvallinen ympäristö, asioista huolehtivat aikuiset, ruokaa, puhtautta ja parhaimillaan ihan normaalia arkea kouluineen, harrastuksineen ja kavereineen, varsinkin kun ei ole sinne omien tekemistensä vuoksi päätynyt.

Oiski ollut. Mutta näitä laitoksia on erilaisia.

No missä sitten olisi ollut paremmin?

Perhehoidossa ja mieluiten pysyvässä.

Perhehoitoon sijoitukseen taitaa olla tietyt kriteerit, etusijalla ovat pienet lapset ja sellaiset jotka pärjäävät perheissä. Lapsen perhekuntoisuutta voidaan myös arvioida laitosjakson aiksna, mutta käytännössä pienet lapset pääsevät usein suoraankin perheeseen.

Vanhemmat lapset taas kulkee usein laitoksen kautta ihan senkin vuoksi että tilanteensa voitaisiin arvioida mahdollisimman hyvin.

Niin, meidän perheessä harkittiin meidän huostaanottoa 70 luvun loppupuolella ja olin silloin nuorimpana vähän päälle 10 vuotta. Meitä oli kolme alaikäistä silloin. Uskoisin, että olisi ollut turvallisempaa kuin seurata koko ajan alkoholistiisän riehumista aseen kanssa. Äiti oli ihan loppu. Murrosikä oli vaikea ja paljon haavoja on jäänyt lapsuudesta. Pelastukseni oli kuitenkin ystäväni, jonka kotiin käytännössä muutin. Isä kuoli, kun olin 17 vuotta 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ne kokemukset ei ole kiinni siitä onko alaikäisenä elänyt laitoksessa, tai muuten ollut lastensuojelun ja sosiaalihuollon asiakkaana, vai ei, vaan siitä että minkälaista se elämä ollut. Vaikeita asioita tapahtuu sellaisissakin perheissä joiden lapset eivät ikinä pääsy lastensuojelun asiakkaiksi.

Sehän on selvää. Ei tässä taidettu hakea pelkästään vaikeita kokemuksia, vaan näkökulmia laitoksessa olleilta? 

Mitä näkökulmia, kun laitoksessakin voi olla ollut ihan millaisella taustalla tahansa? Vanhempiensa ongelmien vuoksi, oman mokailun ja käytösoireilun vuoksi tai sitten vaikka vanhempien menettämisen seurauksena. Laitoksiakin on niin erilaisia, suljetuista laitoksista mahdollisimman kodinomaisiin ympäristöihin missä eletään tavallista arkea.

Tuossahan jo luettelit monta mahdollista näkökulmaa.