Enpä olisi nuorena uskonut että elän lähes koko elämäni yksin

Vierailija kirjoitti:

Minä pohjimmiltani tiesin jo pienestä pitäen, etten ollut rakastettavaksi kelpaava. Enkä ole ollutkaan. Ei siihenkään näköjään kuole.

Hei, minulla on aivan sama kokemus, enkä ole ikinä käynyt edes treffeillä! Olen aina tiennyt jääväni yksin ja jopa harjoitellut sitä lapsesta saakka. Nuorena aikuisena matkustin Saksaan jouluksi ihan vain saadakseni tuntumaa siitä, miltä tuntuu viettää joulua yksin sitten, kun lapsuudenperhettäni ei enää ole. Minussa on jotakin niin täydellisen viallista, etten ole millään mittarilla parisuhdekelpoinen. En kuuna kullan valkeana uneksisi täyttäväni 2020-luvun tähtitieteellisen korkeita standardeja - enhän pysty edes itse katsomaan itseäni peilistä.

Yksinkin on ihan hyvä kulkea, Platon toisessa käsipuolessa ja Seneca toisessa.

N33

Sunnuntai on viikon pahin päivä. Muina päivinä työt ja muut hommat pitävät ajatukset suurimmaksi osaksi poissa yksinäisyydestä. 

Ihmisen on vaikea oppia rakastamaan, jos hän ei koskaan ole saanut rakkautta. Omalla kohdallani kaikki kääntyi hyväksi, kun ensin sain rakkautta ja ymmärsin, mitä todellinen Rakkaus on. Tyhjälle paikalle löytyi palanen, enkä enää ole yksinäinen tai etsi rakkautta. 

En minäkään, mutta en enää jaksa välittää keski-iässä, taloudellinen kamppailu vie kaikki voimat.

Niin. On muitakin joilla sama.

Mitä väliä sillä on mitä nuorena uskoo. Silloinhan kuvittelee että jokaisesta tulee astronautti ja kaikilla on varmat työpaikat eikä sairauksia ikinä.

Todellisuus on eri asia.

Minä taas olen tiennyt hyvin nuoresta asti, että tulen viettämään suuren osan elämääni yksin.   Tulen  kodista, jossa vallitsi rakkaus ja tasapaino, mutta tunsin etten voisi saavuttaa sellaista koskaan myöhemmin. Olen melko monimutkainen luonne, hallitseva ja oikukas.   Aiemmin minulla oli avoliittokokeiluita, ne olivat katastrofeja.  Ihmisen on kuunneltava sisäistä ääntään.  Yritin kokeilla kotileikkejä vaikka olen aivan erilainen luonne.