Liian ujo poika
6-vuotias poikamme on todella ujo. Asumme toisessa maassa, jossa ekaluokka alkaa jo 6-vuotiaana, eli hän on nyt ekaluokkalainen. Emme kuitenkaan halunneet vaihtaa häntä isoon kouluun koska vaihdamme puolen vuoden kuluttua maata. Eli poikamma on jatkanut samassa koulu-kerhossaan (on vanhin ryhmässään) mutta hänelle opetetaan ekaluokan asioita. Poikamme pitää jalkapallosta, mutta emme saa häntä mihinkään jalkapallokerhoonkaan tuon ujouden vuoksi. Hän ei kerta kaikkiaan vain mene toisten mukana pelaamaan. Sama toistuu kaikissa kerhoissa yms harrastusmahdollisuuksissa mitä olemme yrittäneet. Nykyiseen koulu-kerhoonsa hän tottui monen kuukauden työn jälkeen, mutta edelleenkään kolmen vuoden jälkeen hän ei esiinnyt missään koulun/kerhon järjestämissä juhlissa muiden lasten kanssa. Mieheni kanssa olemme sosiaalisia, emmekä ole antaneet mitän esimerkkiä, että ihmisten kanssa ei ole hyvä olla. Hän ei halua välillä mitään kontaktia muiden lasten kanssa, vain serkut ja oma sisko ovat niin tuttuja että hän " riehuu" tavallisten lasten tapaan. Miten saisin lapseni itsetuntoa vahvistettua ja häntä rohkeammaksi ja sosiaalisemmaksi, varsinkin kun muuttokin on edessä?
Vanhemmat joilla on ollut ujoja, juroja lapsia, miten olette toimineet auttaaksenne lastanne " sosiaalitumaan" ?
Ajan kanssa nuo asiat lähti helpottamaan. Kyllähän sitä vieläkin uudet asiat ja ihmiset jännittää, mutta on jo elämänkokemusta sen verran, että tyttö (9v) tietää itse selviytyvänsä.
Minä en tiedä, mitä ammattikasvattajat tähän asiaan sanovat. Itse kuitenkin yritin olla liikaa noteeraamatta asiaa. En tieten tahtoen tyrkyttänyt lasta tilanteisiin, joissa hän joutuisi arkuutensa kanssa nokikkain. En myöskään liikaa paaponut häntä ja tasannut tietä hänen edeltään. Yritin toimia mahdollisimman normaalisti, puhua kannustavasti (välttäen asian ongelmisoimista). En halunnut, että lapselle tulee mieleen kuva siitä, että hänessä on jotain huonoa kun hän jännittää.
Oli tilanteita, joissa tyttöä piti tsempata tosi paljon (mm. koulun alku). Paljon puhuttiin iltasella tuolloin: " Sinä selviät kyllä, minä luotan siihen että sinä selviät jne" . Liika jännitys välillä haittasi unentuloa. Näissä tilanteissa yritin luovia ahdistuksen läpi niin, että tytölle jäi tunne, että hän itse selvitti kulloisenkin pahan olon, eikä äiti. Uskon, että tuon jännittämisen kanssa on sama asia. Pitää edetä vähän kerrallaan, ja antaa lapsen itsensä selvitä tilanteesta. Äiti on (riittävän) lähellä, mutta ei tee kaikkia asioita lapsen puolesta.
Ole rauhassa, kyllä se siitä.