Adoptio ja masennus

En nyt sanoisi että huonompi äiti mutta kyllähän masennus neuvonnassa esille tulee niin kuin tietysti muutkin sairaudet. Ihmiset reagoi vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin, joku saa vatsahaavan ja joku toinen masentuu. Näin ollen saatetaan ajatella että sinulla masennus olisi suht pysyvä tapa jolla reagoit kun elämä on vaikeaa. En silti usko että masennus on ehdoton este adoptoimiselle kunhan sen sairastamisesta on kulunut reilusti aikaa. kannattaa masennuksen aikana ottaa tarjottu apu vastaan ja etsiä hyvä lääkäri koska kun käyt pitempään samalla psykiatrilla, hän pystyy ottamaan kantaa sinun mahdollisuuksiisi saada puoltava lausunto adoptioon (siis terveyden kannalta). Yleensä kai ajatellaan että adoptoitavat lapset ovat kokeneet jo yhden hylkäyksen joten ei haluta ottaa riskiä että lapsi joutuisi kokemaan adoptioperheessä kovia esim. masennuksen takia. Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikkea mutta adoptiossa voidaan katsoa lähtötilanne ja sen halutaan olevan ns perusterve ja perusturvallinen

Muistan lukeneeni (en vaan kuolemaksenikaan muista, että mistä...), että lapsettomuudesta johtuvaan masennukseen suhtauduttaisiin melko hyväksyvästi. Tietenkin masennuksen aste vaikuttaa asiaan, mutta tuskin lapsettomuudesta johtuva lievä masennus nyt adoptiotaivalta katkaisee.



Omasta mielestäni se, että uskaltaa hakea apua silloin kun sitä kokee tarvitsevansa on erittäin hyvä piirre adoptiovanhemmalle. Tätä taitoa kun saatetaan tarvita myöhemminkin adoptioperheenä elettäessä.

Ehdottomasti kannattaa hakea apua. Itse olen terapiasta saanut hyvän avun lapsettomuuteen liittyviin tunnesolmuihin ja adoptio-odotuksesta on voinut näin nauttia paljon enemmän. Hoidettu masennus ei pääsäntöisesti ole este adoptiolle, mutta kohdemaiden suhtautumisessa on eroja. Esim. Kiinan uusissa kriteereissä hakijoilla ei saa olla psyykenlääkitystä ja näiden lääkkeiden käyttö on pitänyt lopettaa kaksi vuotta aiemmin. Itselläni on edelleen estolääkitys masennukseen eikä se ollut este luvan saamiselle. Aasiasta emme olisi adoptoimassa joka tapauksessa.



Tsemppiä!

onpa Kiinalla kurja suhtautuminen. Ihan kuin masennuksen kokenut olisi kykenemätön vanhemmaksi. Useinhan masennus pysyy hyvin kurissa lääkkeillä. Välillä tuntuu, että adoptiolapsen saadakseen pitää olla ihan yli-ihminen, ettei usean vuoden lapsettomuuskaan saisi masentaa. :-/

Ja mielenkiintoisinta on että onhan todistetusti adoption jälkeistä masennustakin. Tosiasiassa vaikka kuinka olisi seulottu adoptiovanhemmiksi niin kukaan ei tiedä mitä tapahtuu elämässä sen jälkeen kun adoptio lapsi on saapunut kotiin. Olen samaa mieltä kuin muutkin kirjoittaneet. Tässä yhteiskunnassa kieroa on kuitenkin se että saadaksesi terapiaa kelalta sinun pitää papereilla näyttää aika masentuneelta ehkä liioittellustikin ja taas saadaksesi adoptioluvan pitäisi olla ensisijaisesti hyvin " terve" . Mutta tärkeänä neuvonnassa ainakin korostettiin sitä että oli hakenut apua ja hoiti itseään asian mukaisella tavalla ja että saat lääkärin ja terapeutin lausunnot lupahakemusta varten. Mutta maiden valinnassakin se tosiaan tulee ottaa huomioon. Olisi kiva tietää mitä maata olette miettineet te joilla masennus on taustalla???

Tosiasia on se että useimmiten kaikki lapsettomuudesta kärsineet ovat jollain tavoin olleet masentuneita.. vaikka vain lievästi ja vähemmän aikaa..

Ainakin Afrikan maat tuntuvat suhtautuvan suvaitsevaisemmn hakijoihin, joilla on ollut psyykkisiä oireita.



Interpedian kysymyspalstalla joku tiedusteli sairastetun syömishäiriön vaikutusta adoptiomahdollisuuksiin ja vastauksessa todettiin, että adoptio Kiinasta voisi olla mahdollinen, jos häiriö ei enää vaikuta arkeen millään tavalla.

Aika hurjalta kuulostaa, että masennus, joka on voitettu vaikuttaisi adoptioluvan saamiseen. Masennus on sairaus siinä missä migreeni, keliakia, reuma jne...Masennus ei ole pysyvä tila, vaan parantuva sairaus, johon tarvitaan usein lääkitystä ja terapiaa (ei aina, josku masennus paranee ihan itsekseenkin). Minusta on tosi kurjaa, että masennukseen ja muihin psyykkisiin oireiluihin suhtaudutaan niin negatiivisesti. Tärkeintä minusta kaikessa on se, että mikä tilanne ja ihmisen toimintakyky on nyt. Mikäli ihminen on päässyt hyvin jaloilleen masennuksen jälkeen, käy töissä tai opiskelee, näkee tulevaisuuden valoisana (niin valoisana, että haluaa adoptoida itselleen lapsen), häntä ei tulisi tuomita ja syrjiä sen vuoksi, että hänen aivojensa välittäjäainepitoisuus (serotoniini) on normaalia alempia ja se on saatu lääkityksellä kuntoon. Toki asia erikseen ovat sellaiset " parantumattomat" psyyken sairaudet kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö, psykoottiset tilat, skitsofrenia ja erittäin syvä masennus, jossa ihminen on ollut täysin lamaantunut/toimintakyvytön. Mutta esim. paniikkihäiriö ja siitä johtuva masentuneisuus ovat täysin parantuvia ja mielestäni se ei tee äidistä sen huonompaa, jos tällaiseen sairauteen on perintötekijät sattunut saamaan. Toivottavasti vääränlaiset asenteet romuttuisivat mahdollisimman pian! Sitä paitsi on todettu, että esim. paniikkihäiriöiset ihmiset ovat useimmiten hyvin lääkekielteisiä. Nykyaikaiset masennus/paniikkihäiriö lääkkeet ovat erittäin turvallisia, eivät aiheuta pahoja sivuoireita ja riippuvuutta. Miksei ihminen saisi hoitaa itseään syömällä lääkkeitä ja parantumalla sairaudestaan? Onko parempi, että kärsii vain " kipunsa" ja ahdistuksensa ja saa sitten luvan adoptoida, koska ei ole tarvinnut koskaan mielialalääkkeitä. Mitä tulee lapsettomuudesta johtuvaan masennukseen, niin mielestäni kysymyksessä on 100% luonnollinen reaktio suruun, jota ei ole saanut surra kunnolla. SURUA ei voi lääkitä, mutta jos et pysty kunnolla suremaan, niin saattaa masentua. Siihen on olemassa sitten lääkkeet. Tämä ongelma kytkeytyykin sitten laajempaan kysymykseen siitä, että miten tässä kiireisessä kontrolliyhteiskunnassamme voisi saada mahdollisuuden surra sitä, mitä ei ole (eli lapsettomien kohdalla lasta). Samoin keskenmenoistakin vaietaan ja monta salaista kyyneltä joudutaan vuodattamaan muiden katseiden ulottumattomilta, koska keskenmenoista ei puhuta tarpeeksi, eikä niiden tuomaa surua huomioida tarpeeksi esimerkiksi terveydenhuollossa.



tällaisiä ajatuksia lähettelee Menninkäinen