Missä iässä sinusta alkoi tuntua, että aletaan olla elämän loppusuoralla?

Olen 80. Face jaksaa muistutella. Tee viimeinen tahtosi, suunnittele itse hautajaisesi. 

"Itse olen 60+ ja elän parasta elämääni"

Sama 😀 Sittenhän se elämä vasta alkoikin kun pääsin eläkkeelle.  60+ nuori

Olen 69v. Ei tunnu yhtään siltä että elämän peräseinä häämöttää, saattaa se olla lähempänä kuin aikaisemmin  mutta en mieti moista asiaa. On kevät ja olo kuin melkein viisikymmentä vuotta sitten.

Jos pysyy suht koht terveenä niin voi elää täyttä elämää päivästä ja vuodesta toiseen ikänumeroita tuijottamatta. 

Mä täytin just 50 ja kyllähän se mielessä on et tietyllä tapaa loppusuora häämöttää. Nyt hetken aikaa myös hiukan pelottanut jos saisi jonkun sairauskohtauksen tmv. eikö ole ketään hälyyttämässä apua kun yksin elän. Nelikymppisenä mulla oli ohimenevä kriisi ja tuntui ettei mitään pidempikestoisia projekteja ole enää järkeä aloittaa. 

35v kun samanikäisten kavereiden hautajaisissa sai ravata jatkuvasti. Ikää nyt 38v eikä varmaan ole montaa vuotta jäljellä. Pitää tehdä nyt ne asiat mitä haluaa tehdä.

Taisin olla jotain 6 vuotias.

34v 

N41

Vierailija kirjoitti:

Täytin 70v, en juhlinut kun siihen ei ole mitään aihetta. Elämä tuli valmiiksi, vain kuolema enää puuttuu. Ympäriinsä joku kummallinen kiertävä kipu, verenpainetta, rytmihäiriötä, äkillinen kusihätä, pää ei käänny sivulle, en näe toisella silmällä juuri mitään. Autolla ajo hirvittää, mihinkään ei voi mennä, ennen kuin tietää, että siellä on vessa. Lääkäriin en lähde, pitää ensinnä saada itsensä niin huonoon kuntoon, että lääkäri ei voi mitään.

Lopetin ( melkeen ) leivän ja juuston syömisen sekä vähensin ateriat pariin pieneen joka päivä. Ei tarvi laukkoa vessassa eikä ole enää vatsakipuja. 

Pari näkkileipäää aamulla , ohut juustosiivusilloin tällöin. Elämänlaatu muuttui. 

Syntymästäni.

N.23

55 ja vähän pelottaa et hemmetti, nytkö se tilanne tulee et mikään ei oikein enää tunnu miltään, se mitä minun rahoilla saa on jo nähty eikä pitkään aikaan oo tapahtunu enää mitään mielenkiintoista ja uutta joka sytyttäs yhtään. Arki rullaa päivästä toiseen samana, ystäviä joiden kanssa tehtäs joitain yhdessä on enä entistä vähemmän, nekin jotka on jäljellä eivät lähde minnekään enää, möllöttävät vaan kotona, loput ovat perheellisiä ja ovat vain kumppaninsa kanssa. 

Hemmetti, mä kaipaan ihan jotain muuta jotain uutta ja erilaista, vaikka vielä uusi mielenkiintoinen työ (nykyinen ok, palkka ok, mut ei sitä mikä kiinnostaa, tympeää, liian helppoa ja arkipäiväistä mulle), miksei parisuhde joka toisi jotain kokonaan uutta elämään, uusia ystäviä ja tuttavuuksia, tekemistä kotiinjäämisen sijaan.  

Mutta todellisuudessa huolettaa myös 10v päästä eläkkeelle jäänti, mitä hemmettiä mä sit teen ku ei oo ees töissä enää. Apua.

Olin voin 55v, kun ymmärsin elämän rajallisuuden.

Vaikka kuinka käy kuntosalilla, pyöräilee, nukkuu suositusten mukaan ja ruokailee säännöllisesti sekä terveellisesti, ei vointi tästä kohene.

Pelistä katsoo joku mummo, jolla kasvot roikkuu ja tullut ryppyjä. Kolotuksia kehossa siellä ja täällä.

Jokainen hetki lähempänä totaalista vanhuutta ja raihnaista menoa, kunnes kuolema korjaa.

Minulla oli niin paljon unelmia, haaveita jotka jäivät toteutumatta. Ajattelin niin pitkään, sitten myöhemmin tai joku toinen päivä sitten.

Nyt vain pelkään lähestyvää eläkeikää ja kuolemaa. Elämä tuntuu kauhealle.

N 57v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 55 v kun äiti kuoli. Silloin tuli olo, että on seuraavana jonossa. 

Tuo on ihan normaalia, että jotenkin hassusti omien vanhempien kuoltua iskee juuri tuo ajatus, että nyt sitten ollaan itse seuraavana jonossa.

Eihän siinä ole mitään hassua. Ihan fakta.

Vierailija kirjoitti:

16 vee aloin toivoa sitä. Mutta täs sitä vielä pitää 69 veenä loppua odottaa :(

Melko turhanaikaista on ollut. Ja persut pilanneet loputkin.

Miten tähänkin aiheeseen saadaan liitettyä persut? En ole persu, mutta ihmetyttää tämä ainainen jankutus.

60+ ja elämä on todella kivaa. Joka päivä, kun ei ole kipuja eikä mitää kolota, on hyvä päivä. Enää en murehdi turhasta - ryppyjä, toki - ja jos se  on pidemmän elämän ainoa negatiivinen asia, niin antaa tulla! Enää ei tarvitse välittää, mitä muut ajattelevat. Ehkäpä olen se vähän höpsö täti. Elämä kirkastuu ja terävöityy, kun päivät vähenevät. Ja kun ystäväni kuolema tulee - tervetuloa! - ja kiitos elämästä.

Itse olen 46v. ja kaikki on hyvin, mutta 40v. kieppeillä aloin tiedostamaan paremmin elämän rajallisuuden. Mietin elämän ajanjaksoja paljon, en vatvoen negatiivisesti vaan miettien mitä haluaisin. Viime vuosien aikana olen toteuttanut monia haaveita ja unelmia, ja pyrkinyt pääsemään eroon "sitten joskus eläkkeellä" ajattelusta. Olen tyytyväinen menneeseen elämääni ja kaikki eteenpäin on plussaa. Toisaalta uskon myös, että vaikka elämäni jäisi lyhyeksi, niin voisin katsoa taaksepäin ja ajatella, että sain elää hyvän elämän, vaikka olisinkin halunnut elää pitempään.

Näytän ikäistäni vanhemmalta eli peilistä katsoo joku hemmetin mummo. Kremppojakin on, mutta onneksi ainakaan vielä ei mitään todella vakavaa. Elämäni on kulunut opiskelun ja työn merkeissä. Onnekseni olen aina työllistynyt ja ammattini todellakin oli kutsumus sellainen. Kun jäin eläkkeelle niin putosin tyhjän päälle. Ei enää työtä, ei mielenkiintoa, ei edes työkavereita. Oikeita ystäviä minulla ei ole ollutkaan naismuistiin.

Möllötin kotona ja yritin keksiä itselleni mielekkään harrastuksen tai vapaaehtoistyön. Mikään ei kiinnostanut. Sitten "jouduin" koiran hoitajaksi ja se oli elämäni parhaat viikot. Sain seuraa, sain uutta mielenkiintoa kun opiskelin koirista vähän kaiken ja minut pakotettiin ulos monta kertaa päivässä. 

Tuosta on nyt pari vuotta. Nyt minulla on kaksi omaa koiraa. Vanhemmasta koirasta tulee pelastuskoira, opintomme on vielä kesken, ja pentu on pentukurssilainen. Nyt elämässäni on sisältöä, rakkautta, haasteita ja vaikka mitä. 

Ei ole vielä tuntunut ja olen pian 73v. Suunnittelen elämää eteenpäin kuin joskus 30v sitten. Nautin ja iloitsen. Jos saan elää yhtäpitkän elämän kuin äitini, elämää on edessä neljännesvuosisata. Miksi miettisen elämän pituutta, kun en siihen kuitenkaan saa vastausta. Ajanhukkaa vatvoa asioita. 

Joskus kolmekymppisenä pelkäsin kuolemaa ja elettyä elämää, mutta elämässä pitää elää joka ikinen päivä ja yhtähyvin voi kuolla 10v kuin 100v ja se on luojamme käsissä ja päätettävissä. Ihmisen tehtävä on elää ja nauttia elämästä, mikä on meille annettu ja niillä eväillä ja resursseilla mitä on käytettävissä, niin kauan kuin henki pihisee. 

56 vuotiaana, kun päästäni löytyi kasvain, havahduin omaan kuolevaisuuteeni. kasvain on "hyvänlaatuinen" ja todennäköisesti pystytään poistamaan kokonaan. Mutta onhan siinä aina riskinsä, kun päätä lähdetään operoimaan.

Vanhempani ovat 85v ja elossa kumpikin, joten jos olisin terve, näkisin, että minulla on ainakin 20 vuotta aktiivisia elinvuosia jäljellä vielä.

Vierailija kirjoitti:

56 vuotiaana, kun päästäni löytyi kasvain, havahduin omaan kuolevaisuuteeni. kasvain on "hyvänlaatuinen" ja todennäköisesti pystytään poistamaan kokonaan. Mutta onhan siinä aina riskinsä, kun päätä lähdetään operoimaan.

Vanhempani ovat 85v ja elossa kumpikin, joten jos olisin terve, näkisin, että minulla on ainakin 20 vuotta aktiivisia elinvuosia jäljellä vielä.

Tähän vielä lisäys, että viimeisen vuoden aikana, jo ennen diagnoosia, minulle on muutaman kerran tullut ihan tutussa tilanteessa tunne, että koen tämän asian nyt viimeisen kerran. Nämä ovat enimmäkseen työelämään liittyviä asioita. Toisaalta, eräässä harrastukseen liittyvässä tapaamisessa, jonka piti tämän toisen ihmisen elämäntilanteen vuoksi olla "viimeinen kerta", minulle tuli fiilis, että kohtaamme vielä.