Lue keskustelun säännöt.
Kyllähän taas totuus lävähti silmille oikein kunnolla...
08.05.2007 |
Olen tässä pari päivää viettänyt kahden ulkomaisen kollegan kanssa. Syötävän komeita, siistejä, huoliteltuja ja miehekkäitä miehiä. Heillä on vankka ammatillinen osaaminen, hyviä ideoita, kemiat natsaa ja muutenkin on ollut mukavaa. On ollut kiva liikkua kahden tyylikkäästi pukeutuneen fiksun miehen kanssa.
Ja sitten tulin kotiin. Täällä likainen (joo, korvista tursuaa vaikkua ulos kun ei ole pessyt!), epäsiisti, viikon vanhat kalsarit, tukka ylitsekasvanut majava, ikivanhoissa rääsyissä liikkuva aviomies. Duunari, jolla ei ole mitään ammatillisia tavoitteita. Hän raivoaa lapselle kun lapsi haluaa ruuan kanssa porkkanaa (" kunnon ruokaa pitää syödä, makkaraa paistan" ).
Oi miksi, miksi häneen rakastuin? Tätä joudun tänään taas miettimään ja todella etsimään niitä syitä.
Kommentit (25)
Itselläni on mieletön hinku älykkötaiteilijoiden seuraan. Oma mies on maailman pragmaattisin kirjatoukka. Ja nyt olen eksynyt erään maailman hurmaavimman amerikkalaistaiteilijan kelkkaan. Ah niitä keskusteluja, niitä musahetkiä ja sitä romantiikkaa.
Ja kotona odottaa epäsiisti lukutoukka, joka kyhjöttää niiden iänikuisten kirjojensa seurassa ja murahtelee jotain kotitöiden jakamisesta tasan.
Joskus vain tekis mieli aloittaa elämä alusta ilman miestä. En tarkoita sitä, että tahtoisin hilpasta heti jonkun toisen kanssa kimppaan. Haluaisin maistaa vapautta ja nauttia ihanien miesten seurasta.
Ja tiedän olevani paha. Että sikäli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siitä, ettei duunaria voisi arvostaa. Kyse on vain siitä ongelmasta, että ajattelu on yleensä duunarilla ja akateemisella niin erilaista, ettei yhteistä kosketuspintaa synny. Akateemisilla ihmisillä on tieteellinen ajattelutapa ja duunareilla usein erittäin konkreettinen.
Ongelma kun on siinä, että ei itse tiedä mitä haluaa, mihin on menossa, enää kun elämä ei pyöri vain siinä, että saa työn ja lapset jotenkuten hanskattua. Kun pitäisi oikeasti tutustua itseen ja siihen, mitä elämässään haluaa ennen vanhuutta vielä saada ja tehdä. Kun tuntuu, että perheelle on uhrattu riittävästi ja nyt haluan itse tehdä jotain erityistä. Tämä kriisi tulee molemmille kumppaneille mutta yleensä hieman eri aikaan, naisille hieman aikaisemmin. Ongelmia tuleekin juuri siitä, että kun yleensä nainen alkaa oireilla ja tulla levottomaksi, miehen mielestä kaikki on hyvin, ja kun nainen saa päänsä ja elämänsä selväksi, alkaa miehen kriisi...
Toki voi olla, että olet ns. väärän ihmisen kanssa mutta ehkä ennen avioeroa ja koko perheen kriisiä (joka on suurin kärsimys lapsillenne) kannattaa miettiä tarkasti, onko elämässäsi jotain, jota itse voisit tehdä toisin? Ammatilliset seikat, jokin muu elämänmuutos kuin avioero, kuten uusi harrastus tai kiinnostusalue? Usein auttaa myös, jos kääntää nenun omasta navasta poispäin ja käyttää energiaansa vaikkapa jonkun muun auttamiseen, oli se kohde nyt sitten löytöeläimet, lapsikummityö tai mikä tahansa.
Minä olen oikeasti pinnallinen. Rakastin shoppailua, itseni laittamista ja ystävien kanssa olemista. Ajattelin etten koskaan voisi olla miehen kanssa joka on köyhä tai ei omaa mitään kunnianhimoa. Niin vaan se sitten meni, että löysin duunarin joka heti lopetti työnteon kun muutettiin yhteen ja tulin raskaaksi. Tunsin tulevani hulluksi kun kaikki alkoi lipsua ja raskauteni oli niin vaikea etten pystynyt itse edes töihin menemään. Masennuin vuosiksi ja mies petti minkä kerkesi. No se vielä olisi mennyt, mutta kun ei töihin suostu menemään!!
Yritin painia masennukseni kanssa ja opiskella samalla ammattia, mutta kun kaikki oli niin kaoottista ja toinenkin lapsi tulossa.. Yhä ollaan yhdessä ja minä vihdoinkin menossa opiskelemaan ja terveydentila on sellainen, että pää kestäisi. Nyt vaan sitten alkaa pänniä, että joutuu elättämään ihmistä joka ei muuta tee kuin pelaa kaikki päivät tietokonepelejä, selaa pornoa ja katsoo telkkaria. Kun nyt edes ruokaa laittaisi lapsille kun tulevat koulusta kotiin, mutta kun se ei osaa...
Entä kun lapset muuttaa kotoa. Makoileeko se yhä kotona??
Käynkö mä töissä ja maksan sen eläkerahastoa?
Lueskelin yäyä ja pakko vastata!
Olin 35 kun erosin 17-v avioliitosta ja kolme lasta. Hyvä mies, ei juonut,hakannut, hoiti lapsiakin välillä vaikka pitkää päivää teki, yrittäjä!
Minuun vain iski kauhea kaukokaipuu, yhtään ei sytyttänyt eikä innostanut mikään. Erosin ja 3v seurustelin vähemmän vakavasti.
Sen lopetettuani en ole kunnolla seutustellut, kuten joku tuossa sanoi, halusin olla yksin.
Yhden lapsen kuitenkin sain mutta en asunut koskaan isän kanssa ja pian lapsen synnyttyä lopetin.
Kuopus tapaa silloin tällöin isäänsä, pitkä välimatka.
Pojam kanssa elelen ja olen ihan onnellinen! En oikeastaan kaipaa ketään miestä.
Jos ihme prinssi löytyisi voisin ehkä seurustella mutta tuskin näiden vuosien jälkeen enää asuisin kenenkään kanssa kimpassa.