Jos puolisosi kuolisi tai jättäisi sinut, luuletko, että haluaisit elämääsi vielä uuden ihmissuhteen?

mies onkin mulle Se oikea!

ei voi yhtään tietää etukäteen, ei kukaan, miten sitä vuosien kuluessa alkaa asioista ajattelemaan tai toipuu menetyksestä. Vaikka nyt ajattelisi mitä, kymmenen tai kahdenkymmenen jälkeen on aika eri juttu elämässä.

t. leski, nykyisin uudestaan naimisissa

mutta 3 kertaa en tiedä menisinkö liittoon vai olisinko ikisinkku. Vaikea sanoa. Mieheni kanssa haluaisin kyllä loppuun asti yhdessä elää.

haluaisi. Eikä minkään romanttisen syyn vuoksi (blaah, blaah, en voisi ikinä rakastaa ketään muuta), vaan yksinkertaisesti siksi, etten halua sotkea lapsiani mihinkään ongelmallisiin uusperhekuvioihin, enkä toisaalta kaipaa uutta miestä riesakseni.



Ap, taidat olla ensimmäinen, joka ajattelee samoin kuin minä. Yleensä naisilla on kamala paniikki, mistä uusi mies. Mitä niillä OIKEASTI tekee?

Olen kuitenkin niin nuori, että en haluaisi olla loppuelämääni yksin, jos mies nyt kuolisi.

kun ei ole sitä exää

en viihdy yksin kovinkaan hyvin.

Poikaystävät ja mies ovat aina olleet minulle läheisimpiä ihmissuhteita. Olisin hyvin yksinäinen ilman.

3:n kanssa samaa mieltä. Olin eron jälkeen varma etten ketään elämääni halua, mutta niinpä vain prinssi valkealla ratsullaan kerrostalon kierreportaita tullessaan hurmasi. Huonoa en kyllä ottaisi, viihdyn niin hyvin itsekin. Jos joku loistoyksilö osuisi kohdalle, niin sitten voisi harkita.

Elin ennen nykyistä miestäni lähes 10 vuotta yksin selibaatissa ja ei kiitos enää.

Mutta jotenkin olin itsekin aika hämmästynyt sen ajatukseni varmuudesta. Vaikka mies on minulle hyvin tärkeä ja rakas ja olen elänyt parisuhteessa hänen kanssaan kolmanneksen elämästäni, olen silti yksinkin ihan kokonainen. Ei minusta yksin eläminen olisi mikään välttämättä mikään tragedia. (Enemmän nuo uusperheet tuntuvat sellaisiksi muodostuvan ;-))



Toisaalta kauhean helpottavaa. Voi olla täysillä onnellinen siitä, että nyt saa elämänsä jakaa ja toisaalta ei tarvitse kuollakseen pelätä menettämistä. Edessähän se on kuitenkin, joskus ja jollakin tavalla.

Aika rankalta ainakin tuntuisi...

Todennäköisesti löytäisin uuden miehen jostian ennemmin tai myöhemmin, tai jos ei niin olisin ilman. Mistä sen tietää. Nykyinen on ihan hyvä, ja ei sitä koskaan tiedä mitä käy joskus. Mut olisipa hölmöä jos alta keski-iänkin kuolisi enkä enää uutta parisuhdetta perustaisi. Vähän eri, kun jollain eläkeikäisillä, eikä heilläkään ole välttämättä sen enempää eri... jopa päälle 90v mummoni on löytänyt uuden miesystävän papan kuoltua... että ei se ikääkään eikä asennetta katso (kunnes kuolema erottaa, ja mummokin niin vannoi ettei enää koskaan toista miestä).

Mun äiti on elänyt ilman miestä viimeiset 25 vuotta ja on kyllä suoraan sanottuna aika rasittava kun turvautuu IHAN joka asiassa minuun. Siis ei edes taulua saa seinälle kutsumatta mua hätiin. Olisi niin kiva jos sillä olisi siellä kotona joku johon ripustautua. Joku joka pitäisi seuraa ja samalla pitäisi touhut realistisina. Ikisinkulla tuntuu joskus vähän nuo elämän realiteetit unohtumaan kun ei itse joudu koskaan ottamaan muita huomioon.

Vierailija:

En haluaisi. Eikä minkään romanttisen syyn vuoksi (blaah, blaah, en voisi ikinä rakastaa ketään muuta), vaan yksinkertaisesti siksi, etten halua sotkea lapsiani mihinkään ongelmallisiin uusperhekuvioihin, enkä toisaalta kaipaa uutta miestä riesakseni.

Ap, taidat olla ensimmäinen, joka ajattelee samoin kuin minä. Yleensä naisilla on kamala paniikki, mistä uusi mies. Mitä niillä OIKEASTI tekee?

mutta tuskin ottaisin uutta. En haluaisi uusperhehässäkkää, enkä tarvitse mitään laastarisuhdetta. Toisekseen mieheni on SE oikea, enkä jaksa uskoa että voisin olla kenenkään muun kanssa näin onnellinen.

Oon mä joskus miettinyt jos mies kuolee, on meinaa ammattinsa puolesta henki usein vaarassa (tai siltä musta ainakin tuntuu, vaikka mies on aina sanoo ettei se niin vaarassa ole että kuolis). Kai se aluks vaikeelta tuntuis jos mies kuolis, ettei ainakaan ihan heti uutta ottais vaan haluis olla lasten kanssa yhdessä, mutta sitten kun sellanen seuraava oikea ilmestyis eteen niin mikäs siinä. Mä luulen, että mies ajattelee samallain jos joskus kuolen. Niin vahvasti me yhdessä ollaan, etten usko koskaan kummankaan jättävän toista.

Olen ollut monia vuosia yksin lasten kanssa, mutta kukapa tietää vaikka eläkkeellä hullaantuisin?

lapsista, jotka aikuistuttuaan pitäisivät hyvänä sitä, jos yksinjäänyt vanhempi on sitonut koko elämänsä vain lapsiinsa. Kyllä mielestäni aikuiselle ihmiselle kuuluu aikuisenkin ihmisen ihmissuhteet, ne romanttisetkin sellaiset.

Vierailija:

Mut olisipa hölmöä jos alta keski-iänkin kuolisi enkä enää uutta parisuhdetta perustaisi. Vähän eri, kun jollain eläkeikäisillä, eikä heilläkään ole välttämättä sen enempää eri... jopa päälle 90v mummoni on löytänyt uuden miesystävän papan kuoltua... että ei se ikääkään eikä asennetta katso (kunnes kuolema erottaa, ja mummokin niin vannoi ettei enää koskaan toista miestä).

Mikä siinä on hölmöä, jos haluaisi sitten elää yksin itsenäistä elämää ja olisi siihen tyytyväinen? Itse olen kolmekymppinen ja lapset ovat nyt 4-ja 7-vuotiaat. Musta olisi pikemminkin hölmöä ruveta kiihkeästi etsimään uutta suhdetta ja sekoittamaan vielä enemmän toisen vanhempansa menettäneiden lasten elämää. Ei musta tuntuisi ollenkaan hölmöltä, että eläisi itsenäisesti omien lastensa kanssa.

Mulla on kyllä paljon ystäviä ja sukulaisia, joten en jäisi ihan yksinäisyyteen vaikka mies jostakin syystä elämästä häviäisikin.

Ja edelleen, teidän ettei tällaista voi " suunnitella" . Kysymys oli lähinnä teoreettisesta suhtautumisesta, vähän samaa aihetta sivuten kuin tuossa toisessa ketjussa, missä kyseltiin voisitko elää yksin.

Ei kai se, että haluaisi elää yksikseen, tarkoita samaa kuin lapsiin takertuminen? Ainakin itse näen tällaisen ajattelun ihan omituisena enkä tunnista siitä itseäni. Vaikka kirjoitinkin, etten haluaisi sotkea lasten elämää, se ei kuitenkaan ole se pointti mitä hain. Pointti oli se, että yksin jääminen ei tuntuisi katastrofilta, johon olisi pakko saada uusi mies ollakseni onnellinen.



Minä olen nähnyt muutaman esimerkin siitä, miten alle viisikymppisenä leskeksi jäänyt nainen on kuin herännyt eloon suruajan jälkeen. He ovat onnistuneet tekemään elämästään täyden ja oman näköisen ilman sitä miestä tai lapsiin takertumista. Mutta toisenlaisiakin esimerkkejä varmasti on, ikävä kyllä.