Estynyt persoonallisuus, onko muita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari estynyttä tavannut elämän aikana. Itsetunto on ihan kaikkein haurainta laatua. Heidän sisäisestä maailmastaan ja tunneilmastostaan ei saa yhtään mitään irti. Pienikin kritiikki koetaan elämää suurempana asiana ja henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ei jatkoon. Kompensoivat alemmuudentunnetta usein työnteolla.

Tai tarina voi olla niinkin päin, että sinä olet se kuuluisa mulkku, jonka pitää huvin vuoksi olla aina kritisoimassa ja kiusaamassa muita? Sitten suututaan verisesti ja mökötetään, kun toinen kehtaa sanoa takaisin. T. Vuosia katsonut mökötystä ja mykkäkoulua henkilöltä, joka pöyristyi siitä, kun pistin lopun hänen ilkeilylle.

Lausui hän kohdattuaan taas jälleen ”sietämätöntä” kritiikkiä. 

Kritiikin on tarkoitus olla rakentavaa, ja sellaista palautetta ottaakin mielellään vastaan vaikka työelämässä, jotta osaa sen pohjalta kehittää itseään. Toisia piikitteleviä ja kiusaavia henkilöitä taas en mielistele, vaan vastavuoroisesti hallitsen heidän pääsyä elämääni.

Jos kritiikki ei ole (enää) rakentavaa, niin siihen voi olla joku ihan kohteesta johtuva syy. Tällaisten estyneiden ihmisten kanssa on hyvin hankalaa käydä normaalia keskustelua muusta kuin säästä. 

Se on varmasti raskasta huomata miten vähäpätöinen on lopulta kyykytyksen kohteelleen, kun tämä asettaa rajat. Sitten keksitään mitä mielikuvituksellisempia syitä sille mikä kohteessa on "vikana". Huumorintajuton, tosikko, estänyt ja mitä näitä nyt on. Toisten kontrollointiin tottuneelle henkilölle se on vaikeaa, kun ei ole enää vallan kahvassa.

Ei näiden estyneiden kanssa ole koskaan syntynytkään mitään läheistä suhdetta. Siihen olisi tarvittu avoimuutta. Parisuhde tällaisen kanssa olisi kuin kivireen vetämistä perässään. 

Ihan tiedoksi, että estynyt on läheisten seurassa usein täysin vapautunut. Silloin kun vierellä on hyvä ihminen, joka tahtoo hänelle vain parasta, estynyt voi kukoistaa. Ilkeiden keskuudessa sitten taas sulkeutuu. 

Se on varmaan ihan normaalia, ettei riitaisten ihmisten kanssa halua puhua mitään. Näin se on ihan kaikilla ihmisillä, jopa niillä puheliaimmilla. Minusta tämä piirre ei kuvaa estyneisyyttä mitenkään, koska on ihan seurausta vastapuolen huonosta käytöksestä.

Näin se on. Itseään täynnä olevat ja rajattomat ihmiset eivät vain kykene näkemään omaa käytöstään ja sen seurauksia. Ollaan suorastaan monttu auki siitä, että joku ei enää kaipaa seuraasi ilkeilyn ja piilovittuilun takia. Normaali ja itseään arvostava ihminen ei altista itseään seuralle, jossa ei tule hyväksytyksi omana itsenään. 

Vierailija kirjoitti:

Yhdellä kaverilla on estynyt persoonallisuus. Hän on tosi sulkeutunut, häpeää itseään ja kaikkea tekemisiään.

Olin aikeissa kommentoida, että taidat kirjoittaa minusta, kunnes muistin, että eihän minulla ole kavereita. Unohda koko juttu!

Ehkä minäkin olen estynyt persoonaltani - lievästi. 

Joskus nuorempana, tuntematta persoonallisuushäiriöitä yhtään syvemmin, sitä tuli diagnosoitua itsensä persoonallisuushäiriöiseksi sillä perusteella, kun teiniminä pienen paikkakunnan asukkaana väitti muille nuorille, että hei minäkin ryyppään ja kuinka jouduin jälki-istuntoon, ja näitä samoja valheita syötin psykologille (autismin, laaja-alaisten oppimisvaikeuksien ja jo aikoja sitten puretun kehitysvamman osalta olin tutkittavana), jolle myös samalla niinkin hurjaa väitin kuinka olin ollut jossain vaiheessa rasisti ja liikuin rasistisissa porukoissa, mutta muutin tapani - onneksi en ole ikinä sellaiseen lähtenyt mukaan, hyh. Samalla noloa, että keksin diagnosoin tuolla perusteella itseni persoonallisuushäiriöiseksi tietäen puheideni olleen valheita.

Melkein kaikki, mitä ympärilläni havaitsin, sai inspiraatiota keksimiini sepityksiin. Tuollaisten kovien puheiden sepittäminen oli minun osalta esittämistä, suosion hakemista ja hyväksytyksi tulemista kiusattuna nuorena - nollatuloksin. Todellisuudessa olin helposti itkuun purskahteleva reppana, kun joku kiusaajista aukoi päätä yhdestä traagisesta tapahtumasta - joka ikinen kerta. Tai kun sain luokkatilassa kuulla olevani "vammainen" tai laitettiin kiusaajan kanssa samaan ryhmä-/parityöhön, mikä sai minut vapisemaan. 

Estyneestä persoonasta tunnistan minuun täsmääviä piirteitä: pelko sosiaalisia tilanteita kohtaan, mikä sai pitämään ryhmä- ja paritöitä kidutuksena. Olisin halunnut tehdä yksin. Rippikouluun en halunnut mennä ateistisen vakaumuksen ja erityisesti siitä syystä, etten olisi uskaltanut lähestyä ketään koska en olisi keksinyt puheenaihetta ja kuitenkin olisi ne samat naamat siellä ilkkumassa. Liikuntatuntien paritanssit ahdisti minua kiusaajien takia, jolloin keksin hätävalheen kuinka pelkäsin vastakkaisen sukupuolen edustajia väkivaltaisten kokemusten takia. Yläastelaisena minua alkoi pelottaa jopa julkisilla paikoilla liikkuminen, pelkäsin koulumatkalla olemista kiusaajien takia. Kaikki tekeminen, jossa näytetään itseä ja omia liikkeitä, on pelottanut minua enemmän tai vähemmän. Tästä syystä en kerta kaikkiaan uskaltanut tehdä mitään, missä pitää liikutella käsiä tai tehdä mielikuvituksellisia juttuja siinä pelossa, jos joku arvostelisi tai nauraisi. Aloin 8. luokalla kammota novellien kirjoittamista äidinkielen tunnilla: en keksi aihetta, tälle voidaan nauraa, ja jos se pitää lukea luokan edessä, niin sille naurettaisiin. Myös piirtäminenkin alkoi pelottamaan, ja aikuisiällä yritin herättää innostusta mutta ei onnistunut. En osannut mitään intuitiivisesti tehdä, vaan käteni vapisi. Nolottaa. 

Samanlainen käytös jatkui ammattikouluun: kädet vapisi käytännön töitä harjoitellessa, pilasin tekemäni pursotukset. Baarityötunnilla harjoiteltiin juomien tekoa, ja kysyessäni jotain simuloidussa tilanteessa kuulin joidenkin nauraneen, varmasti minulle, ja käteni vapisi harjoituksia tehdessä. Kyllä sitä olikin naiivi, kun kuvitteli ettei tarjoilijana "mitään" tarvitsisi tehdä. Merkonomiksi opiskelu oli jotenkin helppoa lukuun ottamatta talousmatematiikkaa, koska siinä ei tarvinnut väkerrellä käsin. Opiskelu oli suurimmilta osin oman tilan jakamista yksityisesti tietokoneen äärellä. Kun olisikin työni sellaista, sillä huomaan miten minua turhauttaa small talkaaminen asiakaspalvelijan roolissa ja välillä se viihdyttäjämäisen roolin ottaminen, mihin en solahda. Olen niin sosiaalisesti alikehittynyt ja tunnen itseni niissä tilanteissa joksikin epävarmaksi teiniksi, jota kammottaa kokeilla asioita muiden nähden ellei asioita tehdä tietokoneella. 

Vierailija kirjoitti:

Rajan veto milloin kyseessä on tämä nimetty Häiriö, ja milloin vain luonteenpiirre lienee häilyvä?

 

Joo varmaan moni normaalilla itsetunnolla ja sosiaalisilla taidoillakin varustettu omaa noita piirteitä jonkin verran.  Ongelma niistä tulee vasta kun estävät normaalin kanssakäymisen muiden kanssa.

 

T: varmaan estynyt persoona, mutta toisaalta joskus saan kiksejä siitä että voin joka tapauksessa puhua kenelle tahansa ja mistä asiasta vaan. Jos tarve vaatii. Vaikka se jännittäisikin. 

Ei ole mitään epäselvyyttä rakasta: jos saat tietyn pistemäärän testissä, kriteerit täyttyvät ja saat diagnoosin.

Mikä ero on sitten sos. tilanteiden pelossa ja estyneessä persoonassa? 

Puheenjohtaja voisi olla hyvä homma. Yhdistyksen säännöissä lukee että varapuheenjohtaja joutuu tekemään puheenjohtajan hommat pj:n ollessa estynyt.

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla mitään diagnooseja ole, mutta kuvaus vastaa aika hyvin minua. En ole koskaan kokenut ongelmaksi, joten en ole hakenut apua, olenpahan vaan aina vältellyt ihmisiä. Olen 100% etänä kotoa työskentelevä koodari, ja varsin tyytyväinen elämääni.

Pitää olla merkittävää haittaa tai ei ole persoonallisuushäiriö. Ne kuvaukset sopii tosi moniin, koska ne piirteet on ihan normaaleja ja yleisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä ilmenee?

 

Ettei keksi mitään sanottavaa toiselle smalltalkissa. 

Eikö tuota tapahdu vähintään joka toiselle suomalaisella ainakin silloin tällöin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari estynyttä tavannut elämän aikana. Itsetunto on ihan kaikkein haurainta laatua. Heidän sisäisestä maailmastaan ja tunneilmastostaan ei saa yhtään mitään irti. Pienikin kritiikki koetaan elämää suurempana asiana ja henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ei jatkoon. Kompensoivat alemmuudentunnetta usein työnteolla.

Tai tarina voi olla niinkin päin, että sinä olet se kuuluisa mulkku, jonka pitää huvin vuoksi olla aina kritisoimassa ja kiusaamassa muita? Sitten suututaan verisesti ja mökötetään, kun toinen kehtaa sanoa takaisin. T. Vuosia katsonut mökötystä ja mykkäkoulua henkilöltä, joka pöyristyi siitä, kun pistin lopun hänen ilkeilylle.

Lausui hän kohdattuaan taas jälleen ”sietämätöntä” kritiikkiä. 

Kritiikin on tarkoitus olla rakentavaa, ja sellaista palautetta ottaakin mielellään vastaan vaikka työelämässä, jotta osaa sen pohjalta kehittää itseään. Toisia piikitteleviä ja kiusaavia henkilöitä taas en mielistele, vaan vastavuoroisesti hallitsen heidän pääsyä elämääni.

Jos kritiikki ei ole (enää) rakentavaa, niin siihen voi olla joku ihan kohteesta johtuva syy. Tällaisten estyneiden ihmisten kanssa on hyvin hankalaa käydä normaalia keskustelua muusta kuin säästä. 

Kusipää tarvitsee vain tekosyitä selitykseksi. Kusipää on kusipää ihan suoraan koska kusipää on kusipää.