Kannattaako vielä yrittää

Tapasimme alle 20 vuotiaina ja yhdessä reilu 20 vuotta.

Vietimme huoletonta nuorten elämää 10 v.  ja sitten ajateltiin, että nyt on aika hankkia lapsia. Se ei ollutkaan niin helppoa ja vuosia yritettiin spontaanisti ja hoitojen kautta. Vihdoin saimme esikoisen ja hetken päästä lähdettiin hakemaan toista, mikä sekään ei ollut yksinkertaista, mutta lopulta tärppäsi.

Toisen lapsemme jälkeen yhteinen aika alkoi jäämään vähiin. Puoliso ei ole koskaan ollut spontaani pussailia, halailija tai koskettelija. Jalka- ja selkähieronta kyllä kelpasivat, mutta itse ei halua sitä tehdä, kun ei kuulemma osaa/ pysty tehdä sitä kuten pyydän.

Vuodesta toiseen ollaan menty siihen suuntaan, että nyt ollaan siinä pisteessä että alan voida todella huonosti. Olen yrittänyt asiasta keskustella, mutta koskaan ei ole hänen mielestään hyvä hetki. Kun aloitan keskustelua, niin olen varmaan niin turhautunut, että hänellä menee defenssit päälle ja keskustelu loppuu riitaan. Parisuhdeterapiaa olen useasti yrittänyt häntä saada, mutta ei halua sinne mennä. Minä olen tiukempi vanhempi ja meillä ei ole yhteistä linjaa. Tai jos jostain ollaan sovittu, hän menee kuitenkin helpomman mukaan ja antaa periksi mieluummin, kun on jämäkkä. Nykyään emme edes toivota hyvää yötä.

Vuosien varrella olen elänyt vain työlleni ja kodille. Yhdessä vaiheessa tein töitä niin paljon, että poltin itseni loppuun. Tällöin puoliso ei ollut töissä ja minun täyty ansaita enemmän, jotta voitiin mm. pitää nykyinen asunto. Kaveruussuhteet ovat jääneet ja säännöllisiä harrastuksiakaan minulla ei ole. Yhteen väliin yritin harrastaa, mutta kotoa tuli viestiä, että kauanko vielä menee, lapset tappelee yms..

Aina välillä olen yrittänyt miettiä tunnetko itseäni ja mitä haluan elämältäni. Sen olen tunnistanut, että haluan tasavertaisen ja toista kunnioittavan rakkaussuhteen, jossa ollaan toistemme kavereita, nauretaan yhdessä, tehdään arjen ja juhlan asioita yhdessä ja sanotaan että haluan sinua. 

Itsetuntoni on niin matalalla tällä hetkellä, että en usko olevani tälläiseen onneen oikeutettu tai että sellaista edes voisin löytää. Puolisoa ei nykyinen tilanne juurikaan tunnu haittaavan, vaan hän voi tehdä, mennä, harrastaa, katsoa televisiosta ihan mitä haluaa ja koska haluaa. Itse alan olla aivan rikki ja en oikein tiedä mistä tässä edes lähteä liikkeelle. Ilmoitanko, että haluan erota ja lähden rakentamaan elämääni uudestaan vai aloitanko ensin rakentaa elämääni uudelleen ja miettiä sitten onko ero ainoa vaihtoehto parisuhdetta ajatellen?