Olen koko elämäni ollut ahdistunut, tressaantunut ja pelännyt kaikkia asioita. Onko muiden elämä ollut samanlaista?

Kyllä, olen samanlainen. Elämä on ollut kärsimystä pitkälti.

Minulla on kuoleman pelko. Pelkään, että saan vakavan sairauden esim. syövän. 

Ihan sama. Olen viisikymppinen korkeasti koulutettu nainen hyväpalkkaisessa työssä. Silti pelkään esim. naapurin kohtaamista roskakatoksella, autolla ajamista (olen ajanut säännöllisesti kohta 30 vuotta), kaikkia "vaatimuksia" esim. töissä. Mitään matkoja esimerkiksi en voisi edes harkita, se olisi silkkaa pelkoa ja kauhua lentokentältä alkaen.

Puit mun tunnot sanoiksi... 😄

N27

Olen alkanut pelkäämään tuolleen vasta aikuisiällä. Lapsuus ja nuoruus oli huoletonta.

Nykyään pelkään ihan koko ajan. Mitään en uskalla tehdä, syödä enkä mihinkään mennä. Elämä on yhtä pelkäämistä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Olen yllättynyt kuinka paljon ihmisillä on tämäntyyppisiä ongelmia. Sen toki huomaa tällä palstalla, mutta tuntuu todella hämmentävältä, että on noin yleistä.

Vastauksissa varmaan korostuu se, että ne, joilla ongelmia on, avaavat keskustelun ja äänestävät. 

Jossain määrin joo. Olen aika helposti stressaantuva ja jossain määrin ahdistukseen taipuva. Nuorena jännitin kovasti kaikkia ja erityisesti sosiaalisia tilanteita. Toisaalta olen myös herkästi kyllästyvä ja kaipaan vaihtelua, vaikka se stressaa. Olen siis mennyt pelkoja päin ja tehnyt kaikenlaisia asioita. Vastapainoksi tarvitsen kuitenkin paljon lepoa.

Kyllä. Olen huolehtija, stressaaja ja pessimisti. Lapsena pelkäsin aikuiseksi tulemista, koska sitten pitää ottaa vastuuta ja pärjätå. Olen kyllä pärjännyt ihan ok, osittain siksi, että varmistelen kaiken viimeisen päälle. 

Matkustelen omatoimisesti, mutta suunnittelen matkat aina niin viimeisen päälle, että matkalle lähtiessä itsestänikin tuntuu, että koko matka on jo koettu. Ei onneksi yleensä ole, ja vain matkoilla voin päästää hieman irti kaikesta kontrollista. 

Nyt aikuiset lapseni ovat alkaneet sanoa, että minun pitäisi ja olisi pitänyt olla positiivisempi. Hekään eivät silti kiistä etteivätkö antamani neuvot olisi olleet hyviä, ja etteikö niiden noudattamattomuudesta olisi koitunut ongelmia. En voi itselleni mitään, tää on mun luonne. Ja yksin olen joutunut pärjäämään ja selviytymään. 

Kuolemaa en pelkää, se on vapautus kaikesta. Sairastumista pelkään. Mieluummin kuolen, kuin sairastun niin, etten enää pysty hallitsemaan asioita. 

En osaa iloita mistää, koska pelko on aina taustalla. Moni ikätoveri on kuollut ja nyt pelkää koska itsekin kuolen ja sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Ei ole enää. Tulin nelikymppisenä siihen tulokseen, että pelkäämisestä ei koidu mitään hyvää. Tietoisesti kieltäydyn murehtimasta. Ensimmäiset vuodet toistelin mantraa, että kaikki kääntyy hyväksi, mutta nyt ei enäätarvi. Tiedän, että kaikki on hyvin. 

Elämäni on mennyt pilalle pelkojeni tähden. Minulla on aina ollut aiheettomia syyllisyydentuntoja jne.

Se on oma valinta. Pelot voi kohdata välttelyn sijaan.

Olen pessimisti. Pelkään, että kaikki minun kohdallani menee huonosti.

Se stressi ja ahdistus jää kehoon ellei tietoisesti pyri pois. Se on ihan biologiaa, pakene tai kuole. Vaikka kaikki olisi ns hyvin.

Minusta julkinen puoli Suomessa saa hermostumaan, ihmisiltä ei kysytä vaan puolesta päätetään liikaa. Siinä menee monen unet vähäksi aikaa.

Lapsuudessa vanhempani syyllistlvät minua monista asioista. Minusta kasvoi ahdistunut, pelokas ja luulotautinen aikuinen.

N76v

Voi kunpa tietäisitte kuinka paljon olen pelännyt lapsesta saakka. Suurin osa irrationaalisista peloistani johtuu turvattomasta lapsuudestani (kiusaamista, vanhempien riitaisa ero jne.).  Varmistelen joka asian, koska pelkään epävarmuutta. Terapiat ja lääkitykset ei tähän tehoa. 

Se on hermostollinen piirre eikä mikään poisopittava asia. Toki rentoutumistekniikoita voi harjoitella mutta ei nekään estä sitä varsinaista syytä elo että hermosto reagoi turhan herkästi uhkiin. Osin geneettinen, osin kokemuksista aiheutunut, yleensä vähän molempia. Mulla auttaa ssri lääkitys pienellä annoksella. Sen avulla olen vain varovainen, en täysi seko.

Kirjoittaja numero 8, tekstisi olisi voinut olla omani, niin täsmälleen sama olo.

Pahin oli ja on juuri aikuistuneen lapseni vakava sairastuminen, melkein kuollut kahdesti tuohon parantumattomaan sairauteensa, vienyt vähänkin turvallisuuden tunteen elämästä. Monesti ajatellut että voisinpa vaihtaa osia hänen kanssaan. Ja todellakin, kun kuolen niin silloin olen vapaa tästä kaikesta. Toki jälkikasvuni vuoksi toivon että jokunen vuosi vielä menee että pystyn auttamaan heitä taloudellisesti koulut jne läpi.