Ahdistaa,ärsyttää,itkettää ja kaduttaa!

Harrastatko jotain? Hanki itsellesi muutama tunti " vapaata" joinakin iltoina viikossa (anna sama myös miehellesi). Tehkää miehesi kanssa joku " parisuhdejuttu" . Laittakaa lapsi yökylään ja nukkukaa hyvin. Vuoratkaa leffa ja vain nauttikaa toistenne läheisyydestä.



Mä en ole myöskään koskaan ollut niin yksin ja lopussa kuin olin ykkösen kanssa. Nyt ykkönen on kohta kaks ja kakkonen ihan pikkunen. Nyt tää jo sujuu ihan rutiinilla. Mä olen nyt pitänyt huolta, että saan muutaman vapaahetken viikossa. Joskus vaan lukittaudun vessaan lukemaan (meillä tosi pieni asunto). Meillä ainakin ukko ymmärtää.

Minkäikäinen lapsi? Onko sulla ikinä omaa aikaa?

kyllä se menee ohi. hieman nopeemmin tosin jos hankin terapiaa ja sovitte miehen kanssa että pääset säännöllisesti harrastamaan/tapaamaan ystäviä/silloin tällöin viihteellekin.

En halua mitään hiton vapaa-aikaa miehen kanssa, ärsyttää koko ukko!

Vapaa-aikaa kyllä itselle saan, ajatus takaisin kotiin menosta ahdistaa ennenkuin olen kunnolla ovesta ulos päässyt.

Tuntuu mitä enemmän vapaa-aikaa saan sitä enemmän tahdon mennä, kotona olen vain väkipakolla..

Ahdistaa tämä tilanne, en halua tuntea näin, mutta tunteille en mahda mitään valitettavasti.

ap

Kuten itsekin sanoit, et aikaisemmin halunnut niitä asioita kuin nyt. Silloinhan sulla olis ollu mahdollisuus ne toteuttaa, mutta ei silloin kiinnostanut. Siis, olet toki kriisissä, ja suosittelen avun hakua, mutta tuskin saavutat ikinä tilaa, missä olet täysin tyytyväinen. En halua ilkeillä, mutta näin se ainakin mulla on.

Tsemppiä!

jos mies ei hoida lasta että pääset tuulettumaan SÄÄNNÖLLISESTI, niin hanki hoitaja. luulis miestäkin sun mielenterveys kiinnostavan

Pääsen menemään melkein millon haluan, mies on enemmän kuin mielellään lapsen kanssa. Tuntuu, että mitä enemmän pääsen menemään sitä vähemmän haluan kotona olla :(

Hävettää edes tuntea näin, mies on mitä ihanin, tekee kaikkensa jotta olisin tyytyväinen. Olen itsekäs paska, mutta tunteille en voi mitään vaikka kuinka yritän.

Ap

sinun kannattaisi porautua tunteidesi pohjaan asti ja miettiä, mitä oikeasti tahdot ja tarvitset. Mitä tarpeita matkustaminen tyydyttää, miten muulla tavoin voisit niitä samoja tarpeita tyydyttää. Jos mahdollista, etsi itsellesi osaava psykologi, joka voi opastaa sinua matkalla omaan sisimpääsi, aitojen tarpeidesi lähteille. Älä vähättele tunteitasi, äläkä ainakaan vastusta niitä. Hyväksy itsesi tällaisena kuin olet. Äitiys ja perhe-elämä ovat nostaneet sinussa sellaisia asioita pintaan, joihn en osannut varautua. Mutta tähänkin prosessiin on syynsä. Ahdituksesi palvee jotain, mitä et nyt vielä pysty näkeemän.

Ja taitaa suurimmalle osalle ensimmäistä kertaa äideiksi tuleville olla ihan yleistä. Se kun yhtäkkiä joku on sinusta täysin riippuvainen 24/7, kaikki huomio on vain siinä lapsessa, kodinhoidossa, pyykinpesussa, kaupassa käynneissä ja ruuanlaitossa. Väsyttää kun ei olekkaan saanut nukkua moneen kuukauteen lapsen sairasteluilta, yösyötöiltä, hampaiden aiheuttamien heräämisten takia. Ja aina siellä neljän seinän sisällä, lapsi kenties ainoa juttukaveri kunnes mies tulee väsyneenä kotiin ja jota tuskin " jaksattaa" kuunnella eukon valituksia väsymyksestä jne..



Kuullostaako tutulta? Pieni irtiotto tekisi enemmän kuin ihmeitä, käydä kampaajalla, kasvohoidossa, ravintolassa syömässä tai muuta vastaavaa. Joskus vain se kahvilla käynti ystävän kanssa antaa virtaa hetkeksi etenpäin. Saattaahan olla että pientä kevätmasennustakin taustalta löytyy, joten ota asia puheeksi neuvolassa. Tai soita mielenterveystoimistoon ja kerro mieltä painavista asioista. Eikä se itkeminen ole merkki heikkoudesta tai huonommuudesta, päin vastoin:)



Toivottavasti huomaat tästä kirjoituksesta ettet todellakaan ole yksin, ja kaikesta voi selvitä jos itse ottaa sen ensimmäisen askeleen. Iso voimahali ja aurinkoa kevääseesi:))

Tosin tuollaiset ajatukset vaivasivat lapsen kolme ensimmäistä vuotta. Kaikkeen tottuu, äitiyteenkin. Tuossa vaiheessa ne lapsettomat ajat ovat vielä niin tuoreessa muistissa, että niitä osaa kaivata. Nyt (7 vuoden jälkeen) on jo ihan jees olla äiti. Ja kun lapsi/lapset kasvaa, ne alkavat kiinnostaa ihan eri tavalla kuin pienet vauvat.



Tiedän, että nyt sinusta tuntuu kamalalta, mutta ei kannata tehdä mitään radikaaleja ratkaisuja. Sinnittele muutama vuosi. :) (Tosi lohdullista, mutta näin se itsellä meni.)

Olet varmaan syntynyt kultalusikka suussa. Steriloi itsesi.

Vierailija:

Tosin tuollaiset ajatukset vaivasivat lapsen kolme ensimmäistä vuotta. Kaikkeen tottuu, äitiyteenkin. Tuossa vaiheessa ne lapsettomat ajat ovat vielä niin tuoreessa muistissa, että niitä osaa kaivata.

mutta en ikinä voisi elää sen asian kanssa, että olen lapseni hylännyt! Tosin näinkään ei voi jatkua... Mistä tälläinen tulee? eikö ihminen voisi olla tyytyväinen siihen mitä jo on?

ap

niin tiedät mitä menetät.

Puhu asiasta neuvolassa, ja yritä päästä vaikka neuvolapsykologin juttusille. Parinkin käyntiä voi aukaa selkiyttämään noita ajatuksiasi.



T: äiti joka aluksi meni omiin harrastuksiinsa vaikka pää kainalossa ja alkoi itkeä, kun piti palata kotiin (ja joka nyt lapsen ollessa 1 v 2 kk osaa jo ihan eri lailla nauttia lapsestaan, äitiydestään ja perhe-elämästään)

Lapsen eka vuosi on vaikein ja konttauksesta päätellen se on kohta ohi. Pari vuotta on NIIN pieni aika elämässäsi mutta lapsen kehityksessä kaikkein tärkeintä. Ajattele itsesi vauvasi asemaan, hän rakastaa sinua pyyteettömästi ja olet hänelle maailman tärkein ihminen, jota ilman hän ei tulisi toimeen. Ja sä ajattelet, että haluat vaan bailata?



Soita oikeesti nyt heti johonkin psykologille!

Ootko puhunu miehelle tunteistasi? Onko sun mahdollista palata työhön ja lapsi hoitoon tai mies hoitamaan kotiin?

Varsinkin eka vuosi oli pahin! Nyt lapsi on 2,5 ja huomaan yhä vähemmän kapinoivani päivässä (ennen kapinoin suurimman osan päivästä:) Tiedän, se on kamalaa!!!! Mulla lapsen syntymä oli kaikkein rankinta mitä elämässäni on ollut, ja mulle on sentään sattunut kaikennäköistä. Mm. oon ollut kaksi kertaa teholla hengityskoneessa ja näkövammautunut pysyvästi.



Mutta koita jaksaa ja muista että kyllä se siitä helpottaa! Et ole yksin! Haleja.

Ja sit ku se tuli niin kaikki otti päähän. En todellakaan edes halunnut koskettaa sitä. Sillä oli ollut töissä niin mukavaa ja mä istuin kotona kiukkuisen lapsen kanssa. Mä olin niin kade. Mutta sitten olin vähän aikaa töissä ja voi kyllä tää kotona olo tuntuu jo ihan toiselta. Mulla jeesasi myös se, että mä teen tässä samalla kokoajan ns. ajattelu työtä. Työstän tulevaa projektia ja aina välillä kirjaan ylös, kun tulee kuningas ajatus. Iltaisin sitten yritän hetken ihan oikeastikin työskennellä. Työ ja ystävät on mulle ne kulmakivet. Ihan vaan kotoota uloslähtö vaikka piknikille jeesaa. Ota eväät ja menkää puistoon koko päiväksi. Sieltä saattaa löytyä myös joku kiva äiti-kaveri.

ja en tosissaan halua seurata kasvamista ja ajatella että kyllä se muutamassa vuodessa helpottaa. Varmaankin elämä muuttuu taitaiskusta ja olen taas onnellinen juupajuu...