Henkinen väkivalta parisuhteessa

Uneton yö. Taas.

Herään sydän hakaten, hiestä kosteana, kuin olisin pudonnut jostain näkymättömästä korkeudesta omaan sänkyyni. Kellonaika 03:21. Mieleeni palaa sama kuva: ajoneuvo, kiihtyvä vauhti, ratin puristus ja vieressä kylmäksi kiristynyt ilme. Muisto liukuu uneen niin saumattomasti, että nukahtaminen uudelleen tuntuu mahdottomalta.

Kaikki alkoi jo aiemmin, yhden keskustelun sävystä. Olin ottanut eron varovaisesti puheeksi, väsyneenä. Kumppani katsoi pitkään ja lausui sanat, jotka iskivät kuin terä:

Joskus ajaessa mietin, että voisi vain kääntää vastaantulevaa rekkaa kohti.

Se ei kuulostanut hädältä, vaan painostukselta. Viesti oli selvä: jos lähden, se olisi minun syyni. Olin jo aiemmin elämässäni kantanut sen kysymyksen painoa ystävän menetyksen, jota en voinut estää enkä halunnut joutua sen alle uudelleen.

Myöhemmin sanat peruttiin, selitettiin, vähäteltiin. Ulkopuolinen terapeutti nyökytteli kumppanin selityksille, ja minä hiljenin sisäisesti. Jokin minussa varautui.

Sitten tuli se iltapäivä. Olin poikennut tuttavan luo, mutta ajatukseni harhailivat. Kumppani ei ollut halunnut päästää minua lähtemään, ja kun puhelin värisi taskussa, en vastannut heti. Tiesin kokemuksesta, että jos en palaisi, seuraukset vain kasvaisivat. Kun soitin takaisin, ääni oli kylmä. Kumppani sanoi, että meidän täytyy lähteä ajamaan ja puhua kahden kesken. Lapsi oli kotona, ja syyllisyys kiristyi jälleen ympärilleni.

Ajoimme ilman määränpäätä, pysähdyimme syrjäisiin paikkoihin metsän reunoille ja hiljaisiin parkkialueisiin. Keskustelu oli syytöksiä, epäilyjä, vaatimuksia kertoa missä olin, miksi, kenen kanssa. Jokainen lause oli koukku, joka veti minut puolustuskannalle. Yritin pysyä rauhallisena, sillä tiesin, miten pienestä kipinästä oli ennenkin syntynyt räjähdys.

Lopulta kumppani siirtyi kuskiksi. Ehkä tärisevien käteni vuoksi, ehkä saadakseen minut tuntemaan olevani apukuskin paikalla elämäni sivussa.

Tien levikkeellä keskustelu kiristyi entisestään. Vaatimukset muuttuivat listaksi:

peru ero

myönnä olevasi väärässä

luovuta puhelin

anna tilisi tarkastettavaksi

todista, ettet salaa mitään

Sanoin ei. Hiljaa, mutta suoraan. Hetki pysähtyi. Sitten moottori murahti, renkaat sutivat ja ajoneuvo syöksyi tielle. Raivo tuntui ohjaavan suuntaa. Maisema liikkui liian kovaa. Mietin, ehtisinkö tarttua rattiin, voisinko estää törmäyksen, sammuisiko auto napista, auttaisiko automatiikka. Sydän mittasi aikaa, ei matkamittari.

Lopulta vauhti hidastui ja suuntasimme takaisin asutuksen suuntaan. Kun kerroin myöhemmin ulkopuoliselle terapeutille tapauksesta. kumppanini sanoi minun liioittelevan. Että kyse oli vain ripeästä lähdöstä. Terapeutti ymmärsi. Minä tunsin olevani näkymätön.

Mutta uneni eivät liioittele. Ne palaavat, toistuvat, huutavat. Ja vaikka tuo iltapäivä oli ainutlaatuinen, vaaralliset kiihdytykset ovat jatkuneet. En tiedä, ovatko ne harkitsemattomuutta vai muistutusta. Kun pelkään, minulle sanotaan, etten luota. En tiedä, mitä minun pitäisi tuntea.

Herään yhä uudelleen samaan painajaiseen: apukuskin paikalle. Elämä toisen käsissä