Voi minua parkaa vai olenko itse hullu?

Vituttaa suoraan sanoen ihan kympillä. Vai onko vika minussa, vaadinko minä ihmisiltä lähelläni liikoja ja odotan kohtuuttomuuksia??



Meillä on ihana poika, 1v5kk. Rakastan häntä yli kaiken, mutta lapsen tavoin hän osaa aika ajoin käydä hermoille. Koko pienen ikänsä hän on ollut tosi huono nukkuja ja sitä myöten myös äidin univelka on aikamoinen. Olen myös raskaana, rv 36+. Syksyn ja talven olin kolmivuorotyössä, poika sen ajan päivähoidossa. Mies oli talven työttömänä, makasi masentuneena kotisohvalla. Nyt olen äitiyslomalla ja poika vielä toukokuun loppuun osa-aikaisesti hoidossa, sen jälkeen minun ja vauvan kanssa kotona. Lisäksi meillä on iso 50kg koira.



Parisuhde mieheni kanssa on jo pidempään ollut riitelyä, epäluottamusta ja loukkaantumisia. Talvi oli aivan hirveä miehen masennuksesta ja omasta väsymyksestä johtuen. Nyt mies on töissä ja asiat sen myötä huomattavasti parantuneet. Maanantaista torstaihin mies on töissä 7-20, lähtee kotoa aamulla puoli kuuden aikoihin ja tulee illalla kahdeksan ja yhdeksän välillä. Perjantait hän on joko töissä 7-12 tai vapaalla. Miehellä on poiika aikaisemmasta elämästään ja jokoa toinen viikonloppu hän joko hakee pojan meille tai käy tapaamassa poikaa. Pojan asuinpaikkakunnalle on matkaa n. 2 tuntia/suunta. Mieheni mielestä olen kohtuuton, kun minusta tuntuu, että hän on liikaa pois kotoa ja minä joudun yksin hoitamaan kaiken.



Isyyslomaa mieheni ei aio pitää, jos kaikki synnytyksen suhteen menee suht ok. Pari viikkoa sitten sanoin, että tällä yhtälöllä koirasta on ainakin väliaikaisesti luovuttava, koska en millään jaksa hoitaa kaikkea yhsin. Koira tarvii minulta lenkityksen päivällä, mies hoitaa lenkit aamulla ja illalla. Ei puhettakaan että olisin saanut minkäänlaista ymmärrystä, miehjeni sanoi, että hänen " on helpompi luopua minusta kuin koirasta" . No, parin viikon aikana mieheni on sen verran kypsynyt ajatukseen, että sai sovittua koiralle hoitopaikan vanhemmilleen joksikin aikaa ennen ja jälkeen synnytyksen.



Eilen tuli riitaa äitini kanssa. emme koskaan ole olleet kovin läheisiä, mutta silti hänen käytös ihmetyttää. Vanhempani asuvat 15 km päässä, esikoisen syntymän aikoihin välimatkaa oli huomattavasti enemmän. Esikoistani odottaessani en saanut äidiltäni mitään tukea, käytännön apua en silloin edes tarvinnut. Nytkään hän ei ole millään tavoin tarjonnut apua. En pidä sitä hänen velvollisuutenaan, mutta luulisi hänen haluavan auttaa. Äitini on opettaja, ja kaikki olettavat että hän on paljonkin apunani kesällä, mutta tuskinpa hän itse on tällaista suunnitellut.



Toissa päivänä kysyin siskoltani, joka muyös asuu aika lähellä ja on opiskelija, että voinko soittaa häntä esikoisen lapsenvahdiksi ensimmäisenä kun lähtö synnytykseen tulee. Selitin, etten tietenkään pyydä häntä, jos tiedän hänellä olevan tentti tai jotain muuta tärkeää. Muut kyseeseen tulevat henkilöt tekevät kolmivuorotyötä ja siten etukäteen sopiminen on paljon hankalampaa. Siskoni suostui vaikkei kuullostanutkaan kovin innostuneelta. Jos tilanne olisi toisinpäin, olisi minulle kunnia saada olla apuna siskolle niin tärkeällä hetkellä. Eilen puhelimessa äitini syytti minua, että kehtaan vaivata siskoani enkä ymmärrä kuinka tärkeää hänen on saada opintopisteitä kasaan!!



Appivanhempani ovat tarjonneet apuaan, mutta samalla tuoneet esille, että minun kuuluisi jaksaa ja pärjätä. Anoppini tarjoutui tulemaan meille muutamaksi päiväksi laitokselta kotiuduttuani. En vielä osaa sanoa, haluanko kuitenkin vierasta ihmistä siinä kohtaa kotiini, mutta arvostan todella paljon hänen ajatustaan. Myös mieheni sisko on esim antanut työvuoronsa ja tarjonnut apuaan.



Lisäksi yksi ystäväni on ollut kullan arvoinen apu ja on sanonut auttavansa myös vauvan synnyttyä. Luojalle kiitos hänestä!



Huh huh, oli pakko saada avauduttua.