Lue keskustelun säännöt.
Kuinka olette reagoineet kerrottuun tietoon läheisen vakavasta sairaudesta?
07.11.2025 |
Tästä edellisen kerran kun näitä jouduin kohtaamaan, olin lapsi. Eli en osannut oikein surra ja kuulin nämä vanhemmiltani. Nyt jouduin sitten kuulemaan toisen vanhempani todetusta sairaudesta kahvipöydässä. En osannut sanoa mitään. Menin ihan lukkoon. Ajattelin myös äkisti niin, että minun pitää pysyä nyt vahvana ja en ala voivottelemaan. Matkalla kotiin olin aivan pois tolaltani. Miten te olette käyttäytyneet näissä tilanteissa? Nyt mietin, että mitä vanhempani odottivat ja ajattelevat, kun en sanonut juuta enkä jaata.
Kommentit (7)
Itse olen kuullut kahden aikuisen lapseni syövästä. Olen ollut rauhallinen, tehnyt tarkentavia kysymyksiä ja kannustanut, kyllä on hoidettavissa. Yöllä olen itsekseni valvonut ja ollut kauhuissani. Nyt terveen kirjoissa kumpikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäiset yöt on pahimpia. Elämä on kaikilla läheisillä muuttunut pysyvästi.
Osoita myötätuntoasi, älä kauhistele.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen kuullut kahden aikuisen lapseni syövästä. Olen ollut rauhallinen, tehnyt tarkentavia kysymyksiä ja kannustanut, kyllä on hoidettavissa. Yöllä olen itsekseni valvonut ja ollut kauhuissani. Nyt terveen kirjoissa kumpikin.
Valheellisen toivon antaminen ei ole oikein. Kaikki syövät eivät valitettavasti ole hoidettavissa, ja siihenkin on osattava varautua.
Minä sairastan parantumatonta syöpää, ja minulle on toivotettu pikaista paranemista ja sanottu etten kuole, kunhan vain päätän olla kuolematta. Oma äitini hätääntyi niin että minun oli pakko ottaa häneen etäisyyttä, koska minulla ei ole voimia lohduttaa häntä eikä myöskään vähätellä tilanteen vakavuutta. Hän ei ole minun sairastumiseni päähenkilö.
Ensihoitajat ja palomiehetkin toimivat kylmän rationaalisesti kun tilanne sen vaatii. Se on jokin vaistonvarainen keino selvitä siitä hetkestä. Se miten siitä sitten etteenpäin, onkin vaikeampi tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yltiöpositiivisuus paranemisesta on julmaa ja tuo tunteen, että kuulija ei edes ymmärrä asian vakavuutta. Nuori tuttavani sairastui n.30 vuotiaana Als rappeuma tautiin. Hänen lähisukulaisensa piti diagnoosia täysin vääränä. Sairastunut oli jo 6kk päästä letkuruokinnassa ja sidottuna pyörätuoliin, niin tämä sukulainen puhui tilanteesta aina vaan yltiöpositiivisesti ja oireita vähätellen, kuin mitään parantumatonta sairautta ei olisi. Sairastunut kuoli vuoden sisällä. Kuoleman jälkeen alkoi sitten tämän henkilön taholta voivottelu, että miten näin pääsi käymään. Asioihin kannattaa suhtautua heti realistisesti ja maltilla. Sairastunut tietää varmasti tilanteensa. Turhia ruusuisia kliseitä paranemisesta ei kannata joka tilanteessa sanoa. Normaali ystävällinen käytös ja pois epätodellinen teatraalisuus
Vanhempasi ovat nähneet shokkisi. Sitähän se sinulla oli.
Ikäviin uutisiin ei ole opaskirjaa, miten pitää käyttäytyä ja suhtautua. Jokainen kokee ja käsittelee ne omalla tavallaan. Älä mieti, miten pitäisi olla. Nyt sulatat tietoa.
Näin minä ajattelen ja toimin. Palaaminen vanhempien luokse on koko ajan mahdollista, kun on pahimman sulattanut mielessään.