Lue keskustelun säännöt.
Muita äitiensä vihaamia?
07.11.2025 |
Äitini kuoli dementiaan viime vuonna. Hän ei pitänyt minusta terveenä eikä sairaana. Yksi ristiriitojemme syy oli äitini alkoholismi, joka teki hänestä hyvin raskaan ihmisen.
Hän oli alkoholisti joka ei koskaan yrittänyt lopettaa. Niinpä pidin häneen suurta etäisyyttä, vaikka viimeisinä vuosina autoinkin häntä. Se oli vaikeaa koska hän raivosi minulle ja oli usein väkivaltainen. Myös ennen sairastumista hän oli pahansisuinen ja helposti raivostuva, minulle kaikkein eniten.
Vasta kun vuosi on kulunut hänen kuolemastaan, olen tajunnut että versioni "äitini ei pitänyt minusta" on tosiasioita pienentävä. Oikeastaan äitini taisi vihata minua.
Onko täällä muita äitinsä vihaamia?
Kommentit (29)
Juu. Äiti pehmeni vasta muistisairaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Äidilläni myös alkoholiongelma sekä hoitamattomia mielenterveysongelmia. Meitä lapsia on useampia, ja ainoa josta hän pitää on nuorin veljeni, perheen kuopus. Inhoaa myös meidän isäämme, omia siskojaan sekä työkavereitaan. Ilkeä ja pahansisuinen ihminen. En ole kaivannut häneltä mitään sen jälkeen kun täytin 12. En usko, että tulisin esimerkiksi osallistumaan hänen hautajaisiinsa, kun hänestä joskus aika jättää.
Äitini vihaa minua salaa. Ei ikinä myöntäisi sitä. Muistutan liikaa isääni.
Taitaa olla niin, että jos ihminen on luontaisesti ilkeä, se vaan pahenee iän myötä. Osittain se voi johtua siitä, ettei kyseinen henkilö pidä siitä reflketiosta itsetään, minkä hyvä ihminen (sinä) hänessä saa aikaan. Ei pidä siis itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Juu. Äiti pehmeni vasta muistisairaana.
Meillä ei valitettavasti käynyt näin. Impulsiiviset raivokohtaukset muuttui vielä impulsiivisemmiksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äiti. Ei pidetä enää yhteyttä. Äiti oli vanhempana hyvin sairas. Meitä sisaruksia oli monta ja hän koetti aina kääntää meitä toisiamme vastaan. Urkki asioita ja mustamaalasi. Pienin sisarus oli suosikkilapsi ja minusta tehtiin se hankala. Kärsinkin teininä mielenterveysongelmista jotka kumma kyllä loppuivat kun pääsin pois. Aikuistuttuamme äiti alkoholisoitui ja koen että kun mennyttä ei ole koskaan käsitelty ja hän on aina humalassa ja arvaamaton niin lapsilleni ei koituisi mitään hyvää yhteydenpidosta. Omille lapsilleni olen erilainen äiti.
Viha on kuitenkin sekundääri tunne eli yleensä sen takana on muita tunteita. Voisiko olla häpeää, alemmuudentunnetta, hylätyksi tulemisen tunnetta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun äiti. Ei pidetä enää yhteyttä. Äiti oli vanhempana hyvin sairas. Meitä sisaruksia oli monta ja hän koetti aina kääntää meitä toisiamme vastaan. Urkki asioita ja mustamaalasi. Pienin sisarus oli suosikkilapsi ja minusta tehtiin se hankala. Kärsinkin teininä mielenterveysongelmista jotka kumma kyllä loppuivat kun pääsin pois. Aikuistuttuamme äiti alkoholisoitui ja koen että kun mennyttä ei ole koskaan käsitelty ja hän on aina humalassa ja arvaamaton niin lapsilleni ei koituisi mitään hyvää yhteydenpidosta. Omille lapsilleni olen erilainen äiti.
Tuttua! Vaikea käsitellä asioita juopon kanssa kun ei edes tiedä, muistaako hän seuraavana päivänä, että on pujunut kanssasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viha on niin voimakas tunne, tokkopa kuitenkaan vihaa. Ennemminkin inhoaa.
Vierailija kirjoitti:
Viha on niin voimakas tunne, tokkopa kuitenkaan vihaa. Ennemminkin inhoaa.
Aiheuttaako inho sylki pärskyen kiroilevaa raivohuutoa jos tyttären ilme ei miellytä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, äitini teki hyvin selväksi koko lapsuuteni ajan että olin silkka vahinko joka pilasi hänen elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Minun äiti. Ei pidetä enää yhteyttä. Äiti oli vanhempana hyvin sairas. Meitä sisaruksia oli monta ja hän koetti aina kääntää meitä toisiamme vastaan. Urkki asioita ja mustamaalasi. Pienin sisarus oli suosikkilapsi ja minusta tehtiin se hankala. Kärsinkin teininä mielenterveysongelmista jotka kumma kyllä loppuivat kun pääsin pois. Aikuistuttuamme äiti alkoholisoitui ja koen että kun mennyttä ei ole koskaan käsitelty ja hän on aina humalassa ja arvaamaton niin lapsilleni ei koituisi mitään hyvää yhteydenpidosta. Omille lapsilleni olen erilainen äiti.
Yllättävän paljon äidit tuntuvat olevan ryyppäreitä nykyaikana, ennen se oli enemmänkin miesten ongelma. Mistä muutos mahtaa johtua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla mutsilla oli paljon mielenterveysongelmia ja alkoholismia, sekä usein vaihtuvia mieskavereita. Elin turvattoman lapsuuden. Mielestäni hän kuitenkin muuttui pahemmaksi kun meni terapiaan ja raitistui, koska sitten alkoi puuttua minun elämääni ja yrittää moralisoida valintojani ja kontrolloida elämääni. Olen kuitenkin perheellinen ja vakityössä oleva aikuinen, enkä enää tässä vaiheessa kaipaa mitään äidillistä ohjausta.
Mulla on äitiin ristiriitainen suhde. Tavallaan tiedän, että hän rakastaa minua ja on aina rakastanut. Esim. jos sairastuisin, hän olisi erittäin huolissaan, jos kuolisin, hän surisi pitkään. Hän on myös aina ollut käytännön tasolla hyvä äiti, eli on huolehdittu vaatteet, hyvät ruoat, harrastukset, opiskeluaikana tuettiin kotoa rahallisesti.
Mutta. Käytännön tasolla olen jotenkin aina ollut äidilleni pettymys, eikä hän ole koskaan osannut, eikä osaa vielä 78-vuotiaanakaan, olla laukomatta sitä päin naamaa. Lapsena totuin siihen, että pikkuveljeni oli se kultainen lapsi, minä taas ikuinen ongelma. Olin liian vilkas, liian äänekäs, ja mikä äidille suurin suru: olin ruma kuin kaalimaan kakara .Äiti itse oli kilpaillut missikisoissakin 1970-luvulla, hän oli pitkä ja ylvään näköinen kaunotar. Hänelle oli kauhea pettymys, että minä olin lyhyt- ja tukevarakenteinen, ja jo pikkulapsena kolhon näköinen. Sain koko ajan kuulla kommentteja ulkonäköni virheistä, laihdutuspuhetta jne. Erityisesti teini-iässä. Sairastuin anoreksiaan, paljolti äidin jatkuvan painonhallintapuheen takia.
Tuo laihdutuspuhe jatkuu vieläkin, kun menen vanhemmille kylään. Saan myös kommentteja huonosta tyylistäni, hiusmallistani, väristä (annan harmaiden näkyä, mikä on äidille pöyristys). Mitään en osaa tehdä oikein, jos vaikka nenä täytyy niistää, niin äidillä on siihenkin joku kärkevä kommentti, että miten senkin taas tein väärin. Voisit opetella jotenkin naisellisemmin niistämään. Kävelen hassusti, ryhtini on huono, istun veltosti - ei hetkeäkään jolloin mut vaan hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen. Äiti myös muistuttaa aina, miten suuri suru ja häpeä on, etten mennyt koskaan naimisiin, enkä saanut lapsia. Omituinen vanhapiika, ihmiset puhuvat, hän sanoo. Tavallaan hän tahtoo minulle hyvää - hän ajattelee, että hän antaa rakentavaa palautetta, niin että voisin muuttaa itseäni paremmaksi ja tulla ihmisten hyväksymäksi, ehkä vielä jopa löytää miehen. Ongelma vaan on, että minä en välitä siitä mitä ihmiset ajattelee, eikä mulla ole mitään halua muuttaa itseäni kelvatakseni heille. Itse olen tyytyväinen juuri näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äiti. Ei pidetä enää yhteyttä. Äiti oli vanhempana hyvin sairas. Meitä sisaruksia oli monta ja hän koetti aina kääntää meitä toisiamme vastaan. Urkki asioita ja mustamaalasi. Pienin sisarus oli suosikkilapsi ja minusta tehtiin se hankala. Kärsinkin teininä mielenterveysongelmista jotka kumma kyllä loppuivat kun pääsin pois. Aikuistuttuamme äiti alkoholisoitui ja koen että kun mennyttä ei ole koskaan käsitelty ja hän on aina humalassa ja arvaamaton niin lapsilleni ei koituisi mitään hyvää yhteydenpidosta. Omille lapsilleni olen erilainen äiti.
Tuttua! Vaikea käsitellä asioita juopon kanssa kun ei edes tiedä, muistaako hän seuraavana päivänä, että on pujunut kanssasi.
Joo ja yritin pitkään häntä tavata mutta se oli aina sitä itsemurhalla uhkailua ja lisäksi hän valehteli paljon. Tajusin joskus että jos hän hakee minut asemalta niin hän ajaa kännissä. En halunnut enää ottaa riskiä.
Toki ihmiset ovat hyvin tuomitsevia jos tulee esille etten pidä yhteyttä äitiin. Tulee näitä Voisitko antaa anteeksi Hän on kuitenkin äitisi. Se on aika iso kuilu jos oma lapsuus on ollut normaali. Minulla ei ole sitä ihanaa äitisuhdetta johon palata eli ei ole kyse siitä että äiti olisi ollut äiti ja olisin vaan suuttunut jostain. Äiti ei koskaan ollut äiti. Hän oli liian sairas siihen että olisi nähnyt lapsensa yksilöinä ja antanut turvaa ja rakkautta. Pienestä asti meidän piti hänen mielialaa säädellä. Ja aina oli pelko ja uhka. Kun olin 14-15 hän kertoi suunnittelevansa minun tappamista. En voinut mennä mihinkään koska hän myös uhkasi että tappaa itsensä. Välillä surettaa se että harva saa kannustusta siitä että on löytänyt voimat tuosta irtautumiseen. Aina vaan pitäisi ajatella äitiä. Kyllä minä tiedän että hän on sairas. Mutta ei minun kuulu häntä silti hoitaa. Yritin koko lapsuuden häntä kannatella ja lähes menetin itseni.
Vierailija kirjoitti:
Viha on kuitenkin sekundääri tunne eli yleensä sen takana on muita tunteita. Voisiko olla häpeää, alemmuudentunnetta, hylätyksi tulemisen tunnetta?
Kateus vapaudestani tulee minulle mieleen. En halunnut samoja asioita kuin hän. Koettaa kiusata rahoillaan muttei onnistu.
Onnekkaita he joilla on henkisesti terveet vanhemmat.
Äitini kuollut jo. Tuntuu sikäli niin hullulta,
kun hiukan nuoremman likkakaverini äiti
on nippanappa 70 ja mummi 96. Äidilläni
oli nuorena vahva urasuuntautuneisuus.
Synnytyskomplikaatiot veivät nuoren naisen
työkyvyttömyyskuntoon ja eläkkeelle.. Tästä
aikamoinen katkeruus - pieleen mennyt
synnytys katkaisi menestyksekkään
medikaalisen uran. Tämä kaipuu takaisin
työelämään potilaiden pariin huokui hänestä,
ei hän olisi halunnut kotiäitinä olla. Tunsin
usein olevani syypää äidin tragediaan.
[Minun synnyttämiseni johti hänen työuransa
katkeamiseen, näin lapsena mietin itseäni
syyllistäen].
Äitini teki silloin tällöin harvakseltaan
sairaalakeikkaa nuorena eläkeläisenä, mutta
ei hän normaaliin työtempoon enää kyennyt.
Luukkaan evankelium 12:53
"Isä eroitetaan poikaansa vastaan ja poika isää vastaan, äiti tytärtä vastaan ja tytär äitiä vastaan, anoppi miniäänsä vastaan, miniä anoppiansa vastaan".
Up