Sinkku, olisiko sinun elämässäsi oikeasti tilaa "paremmalle puoliskolle" jos joutuisit tositilanteeseen?

Mitä ihmettä, ei yhtään vastauksia? Olenko täysin yksin ajatuksineni?

Ei. Kaikki elämässä on pielessä. Ihan kaikki terveydessä ja muussa elämänhallinnassa. Luovutin täysin vuosia sitten eikä täältä enää nousta. Tyydyn vain haaveilemaan siitä, mitä olisi voinut olla. Sentään on hyvä mielikuvitus ja kyky eläytyä.

Kesällä käytin hetken Tinderiä ihan vain tajutakseni, että eihän mulla olisi edes aikaa tutustua keneenkään. Kaikki vapaa-aika menee omissa harrastuksissa, lapsen kanssa tai ystäviä nähden. Hyvä että saa joskus jotain aikaa ihan vain itselleen.

Nyt en olekaan kesän jälkeen mitään Tindereitä käyttänyt. Katsellaan sitten joskus jos oikeasti olisi elämänvaihe, jossa kumppania kaipaisin niin paljon että olisin valmis hänelle aikaakin järjestämään. Nyt en ole. 

Mitä tarkoitat tositilanteella?

Kummasti sitä aikaa vain on löytynyt, kun on tarpeeksi ihastunut ollut.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat tositilanteella?

Että jollekkin pitäisi alkaa raivaamaan tilaa elämästäsi

Ihan sama. Haluaisin löytää jonkun mutten jaksa tutustua 😂 oon treffipalstoilla mut vaikka kuinka kiva tyyppi niin ei lopulta jaksa treffeille lähtee. Onneks on yks fwb joka välillä käy. 

Vierailija kirjoitti:

Kummasti sitä aikaa vain on löytynyt, kun on tarpeeksi ihastunut ollut.

Niin ajattelen itsekin, että jos tulee vastaan se joka kolahtaa, olisiko sitten valmiimpi. Kun monet taas etsimällä hakevat jonkun, luopuvat periaatteistaan yksi toisensa jälkeen vain siksi että löytyisi se joku jonka mittoihin mahtuisi itsekin. Kuinka paljon sitä omastaan luovuttaa siinä. Vai onko ne kaikki jackpotteja?

Helposti olisi tilaa mutta olen niin pettynyt naisiin etten kykene enää kelpuuttamaan ketään vierelleni.

Voisin raivata jollekulle tilaa ajastani, mutta en kodistani. Viimeisin ihastuksen kohteeni - kymmenen vuotta sitten - olisi ollut tässä mielessä täydellinen: hän asui samassa pienkerrostalossa ja eli omaa elämäänsä ikisinkkuna samoin kuin minä. Olisi ollut kiva olla kimpassa naapureita ja rakastavaisia. Meni sitten kuolemaan yllättäen.

Olen kuusikymppinen ja asunut yksin 80-luvun opiskelija-asuntolapäivistäni lähtien. Ei ole koskaan edes tehnyt mieli saman katon alle kenenkään kanssa. Kumppaniehdokkaille erillään asuminen on aina ollut mahdoton ajatus, ja jotkut ovat yrittäneet tunkea asumaan jo, kun minä vasta mietin, voisiko heitä päästää kyläilemään. Jälkeenpäin ajatellen on onni, etten ole edes yrittänyt mitään vakavampaa. Ei sellainen olisi tällä luonteella onnistunut.

Ei. Se juna meni jo. Pari eroa takana, en koskaan enää muuta yhteen.

Olen erittäin uskollinen, luotettava ja lojaali, mutta uskollinen kumppani on niin harvinainen että yhtä suurella todennäköisyydellä voittaa lotossa.

Miehen tulisi olla tavoiltaan ja elämäntyyliltään/katsomukseltaan peilikuvani, muuten ei tule mitään. En tule enää puolitiehen vastaan.

On mahdotonta löytää uskollista miestä, joka on sitoutunut suhteeseen ja haluaa asua erillään, ei halua draamoja ja säpinää elämäänsä ja haluaa nähdä vain viikonloppuisin. 

Kuka ylipäätään haluaa nukkua toisen kanssa. Ahdistaa se pyörintä, kuoraus ja örähtely. 

Olen tämän joitain ketoja lausahtanut harhaisen ja rajoittuneen ajatukseni tänneksin, siitä että onkohan yksi keskeisimpiä syitä sille miksi olen pysynyt sinkkuna se, että olen tavallaan liian itsenäinen; en erityisesti tarvitse kumppania (omalta kohdaltani naista) mihinkään.

Olen tietoinen siitä, että tämä ajatukseni saa monellla karvat pystyyn, koska moni kokee sen esineellistävän tai tekevän kumppanista tarvekalun tapaisen hyödykkeen. 

Tavallaan, ehkä näin onkin. Ei minulla ole mikään tarve tai halua pyrkiä ja päästä parisuhteeseen vain siksi, että voisin sanoa olevani ja eläväni paroisuhteessa. Kyllä häne kuten aivan yhtä lailla minun tulisi tarjota ja mahdollistaa hänen eloonsa "riittävän paljon" lisäarvoa; tyhjän saanee pyytämättäkin. 

En haluasi elää sitkutttelu elämää ja rakentaa elämääni van sen varaan, että ehkä vielä joskus kohtaisin ja löytäsin ja saisin mahdollisuuden elää parisuhteessa.

Mutta rajoittuneessa mielessäni koen, että jos minun itseni on hyvä elää itseni kanssa (, vaikka olsinkin samalla suurin arvostelijani ja kiriitikkoni) ja olen sinut suunnilleen ympäristöni kanssa, jonka yritän omalta osaltani pitää esiimerkiksi kotini perussiistissä kunnossa, kuten itsenikin (,niin psyykksiesti kuin fyysisesti) niin olisin ehkä jollekin parempi kumppani kuin tekevmällä valintani ja päätöksen kuvitellen ja ajatellen niillä  miellyttävän jotain minulle mahdollsiesti vielä täysin tuntematonta ja ennalta kohtaamatonta naista. -  Häntä joka ehkä saataisi vielä joskus osoittaa kiinnostuksensa ja halunsa olla ja elää minun kanssani, kuten minä hänen

Uskon, että oikean suhteen kanssa kaikki järjestyisi kuin itsestään.

Olen kylläkin ollut jo vuosia yksin, kun saattanee olla etten tuota koskaan tule löytämään. Mutta en lähtisi "ihan ok" -kuvioon, jossa se suhteen ylläpitäminen tuntuisi työläältä.

En. En edes ymmärrä mitä pariskunnat tekee yhdessä kaiken sen yhdessä olon ajan. Eikö toisen naamaan kyllästy? Tietenkin kun lapsia tulee, niin löytyy tekemistä, mutta entä sen jälkeen?

En ymmärrä parisuhteita.

Eipä oikeastaan kyllä olisi. Opiskelut, reissutyö, omat harrastukset, kavereitakin olisi kiva nähdä joskus ja pitää yksi lepopäivä viikossa..missähän välissä ehtisin jonkun miehen kanssa aikaa viettämään? Puhumattakaan siitä, että aika harvaa miestä varmaan kiinnostaa samat jutut kuin itseä. 

Mitä pariskunnat edes tekevät yhdessä? Katsovat televisiota ja/tai ovat puhelimella selät vastakkain. Eihän siinä ole oikeasti mitään järkeä.