Minulla ei ole lasta mutta olen jo pitkään pystynyt kuvittelemaan, että rakastan lastani, jota ei ole olemasssa. Samaistuuko joku?

Minusta lapset ovat todella kauniita, sielultaan puhtaita ja niin rakastettavia olemassaolon ihmeitä. Lasten olemus pakahduttaa sydämeni ja koskettaa jostain syvältä. 

En edes haaveile aktiivisesti äidiksi tulemisesta. En perusta elämääni sille ajatukselle. En ole edes parisuhteessa. Tietenkin jos hyvin käy niin saan olla vielä jonain päivänä äiti.

Tuntuu, että tätä kirjoittaessanikin liikutun. Syvä huokaus ja kaipaus jostain mitä ei edes ole. Olen tuntenut vuosia näin. Rakastan jo lasta, jota ei edes ole.

Minulla on kyllä nuorena tehty abortti takana, joka oli välttämätön. En olisi mitenkään kyennyt antamaan lapselle hyvää elämää. Tiedä onko se sitten tässä vaikuttamassa vai onko nämä tuntemukset yleisiäkin?