Lähityön yhteisöllisyys: dumpataan omia murheita kollegoille

Käyn n. kerran-kaksi kuukaudessa toimistolla. Eilen oli taasen se päivä. Oli ihan sovittua agendaakin, mitä käydään kimpassa läpi kollegoiden kanssa kasvokkain. 

Mutta mitä se päivä käytännössä oli sitten taas... Pelkkää omien siviilihuolien vatvomista ja turhaa liibalaabaa. Yhdellä on vanhempi vakavasti sairas ja kotihoidon ongelmat,  yhdellä oli lähiomainen kuollut kuukausi sitten, lemmikki oli telonut itseään, oli uutta harrastusta, mistä kaikki piti saattaa ajantasalle jne.

Näitä, ja monia muita, täysin töihin liittymättömiä aiheita, sitten voivoteltiin ja puitiin käytännössä koko hiton päivä. Miinus yli tunnin safkis välissä. Ja pakolliset "sori, mun pitää hoitaa tää yks teams tässä välissä..." -keskeyttämiset. 

Tarkoittaako tuo paljon puhuttu "yhteisöllisyys" siis vain ja ainoastaan ilmaista huoliterapiaa ja huomiota niille, joilla ei vissiin ole työn ulkopuolella kenen kanssa vatvoa asioita (ja selvä tarve moiselle)?

Eikö ihmisillä ole kavereita siviilissä? Mitä he tekevät, jos jäävät työttömäksi tai eläköityvät?