Lue keskustelun säännöt.
Äitini mielestä lapsenlapsensa adhd diagnoosi on tarpetoonta hölynpölyä,että kyllä "sinäkin opit ku aikas hölmöilit"
05.10.2025 |
Suutui ja kysyin äidiltä,onko hänestä oikein että elämäni on mennyt päin helvettiä ja lapseni voi välttyä tältä diagnooosilla ja lääkkellä? Äitini vastaus oli että en koskaan edes yrittänyt. Aloin itkeä ja lopryin puhelun. En halua just nyt puhua äitini kanssa. Ajattelin että hän olisi ILOINEN kun sekvisi nyt miksi minulla on aina ollut niin vaikeaa ja että miks lapsellani on samoja oireita (minua vasta tutkitaan mutta tiedän jo vastuksen kun katson lastani ja mietin omaa lapsuutta).
Kommentit (15)
Sinun ei tarvitse puhua äitisi kanssa. Hän ei ymmärrä, koska ei halua ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Miniälläni on diagnosoitu fibromyalgia, mutta hänen äitinsä tuhahtelee ja sanoo että pyh, sairaus on vain korvien välissä.
Älä välitä ap. Meillä ollut ihan samanlaista ja nykyisin en jaa asioitani vanhempieni kanssa. Säälihän se on mutta he ovat niin ahdasmielisiä että myötäeläminen on mahdotonta koska ajattelevat diagnoosin olevan jokin näyttö heidän epäonnistumisestaan, joten se pitää täysin ja kokonaan kieltää. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.
Näitä masentajia ja lannistajia maailmassa riittää. Älä turhaan nöksähdä vaan sanot äidillesi että hänen mielipidettä tähän asiaan ei nyt tarvita. Voit kääntää omat ns. heikkoutesi tiedoksi ja viisaudeksi jolla pystyt antamaan käytännön neuvoja lapsellesi.
Jep munkin äiti jolta olen selvästi tämän ADHD:n saanut on sitä mieltä ettei mussa ollut lapsena mitään vikaa eikä hänessäkään ole ollut äitinä mitään vikaa (hän on aina ollut todella epäluotettava ihminen, ei ikinä tule ajoissa mihinkään saati hakenut ajoissa meitä lapsia harrastuksista, ei kuuntele kun puhutaan ja on omissa ajatuksissaa, ei kontrolloi tunteitaan kunnolla huutaa ja vihastuu helposti jos pyysin esim. läksyissä apua, hakkasi sisarustani ja töni minua lapsena, vertasi meitä lapsia aina johonkin parempaan kuinka voisimme parempiakin olla)
Nyt aikuisena hän sanoo että sain tämän varmaan isältäni joka on hänen mielestään saamaton aina ollut. Isäni on aina ollut todella luotettava ja fiksu mies, mietinkin että miten on jaksanut jatkaa tuon sekopään kanssa ja nyt vasta vanhna isäni on alkoholisoitunut ja kertonut että teki virheen kun nai äitini mutta sitten hänellä ei olisi meitä lapsia. Onhan vanhemmillani ihan hirveä suhde ja äitini on tunteeton monsteri jonka mielestä ADHD:t ovat reppanoita. Ps. vaikka olen rauhallisesti ja kunnioittavasti pyrkinyt äidin kanssa keskusketelemaan monta kertaa tästä niin on aina päätynyt äidin raivoon kuinka kehtaan kyseenalaistaa häntä ja hänen järkevyyttään, sairas mikä sairas ja olkoonkin. Aikuisena en tarvitse hänen hyväksyntäänsä enään. Monet boomerit ovat mieleltään epätasapainoisia, voi olla sodanjälkeista sukupolvi traumaa, ainakin äidissäni tunnistan tämän. Onneksi me nuoremmat olemme jo fiksumpia ja saaneet kasvaa rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Narsistin vastaus, ei osaa ajatella lapsensa etua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua myös ahdistaisi ajatus siitä, miten pienelle lapselle tungetaan suu täyteen stimulantteja samalla kun lapsi istuu näytön edessä 3h päivässä, ei liiku ja syö höttöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Miniälläni on diagnosoitu fibromyalgia, mutta hänen äitinsä tuhahtelee ja sanoo että pyh, sairaus on vain korvien välissä.
No noinhan ajattelee suurin osa lääkäreistä ja Kelan päättäjätkin. Masennus-ja mielialalääkkeitä tuputtavat koko ajan. Ulkomailla tiedetään asiasta enemmän ja on todellinen sairaus. Suomessa on tämä "kaikki on itsestä kiinni" ajattelutapa ja sen näkee kaiken vähättelynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Sitten on näitä "no mutta jokaisella on jotakin, se on ihan normaalia". Mikä taasen on vähättelevää sen suhteen että miten neuropoikkeavuudet vaikuttavat elämään, ja ylipäätään mikä menee "normaalin" rajoissa. Sama kun sanoisi että 20 kertaa vuodessa saatu flunssa on ihan yhtä normaalia kuin kerran vuodessa.
Minäkin olen aikuisena tajunnut että minullahan on kaikki ADHDn oireet ja vaikeudet. Äitillä otti aikaa hyväksyä edes vähän asiaa, alkuun puheli miten kiltti olin lapsena ennen teini-iässä alkaneita ongelmia, joten ei voi olla, kun nykyisinkin menee ihan ok. Mutta menee ok koska nyt ymmärrän itseäni paremmin, ja olen saanut olosuhteet hyviksi minunlaiselle! Ja ei hän näe miten paljon peittelen oireitani ja kuinka paljon teen töitä sen eteen ettei pakka leviä, kun mikään arjen sujuvuus ei tule multa automaattisesti. Lisäksi hänelläkin taitaa olla samoja piirteitä niin siksikin väitti normaaliksi, nyt on onneksi tainnut alkaa sisäistää näitä kertomiani kamppailujani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua myös ahdistaisi ajatus siitä, miten pienelle lapselle tungetaan suu täyteen stimulantteja samalla kun lapsi istuu näytön edessä 3h päivässä, ei liiku ja syö höttöä.
Koitapa kaivaa se luetun ymmärtämisen osa-alue sieltä sun aivoistasi, jos pystyt.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen aikuisena tajunnut että minullahan on kaikki ADHDn oireet ja vaikeudet. Äitillä otti aikaa hyväksyä edes vähän asiaa, alkuun puheli miten kiltti olin lapsena ennen teini-iässä alkaneita ongelmia, joten ei voi olla, kun nykyisinkin menee ihan ok. Mutta menee ok koska nyt ymmärrän itseäni paremmin, ja olen saanut olosuhteet hyviksi minunlaiselle! Ja ei hän näe miten paljon peittelen oireitani ja kuinka paljon teen töitä sen eteen ettei pakka leviä, kun mikään arjen sujuvuus ei tule multa automaattisesti. Lisäksi hänelläkin taitaa olla samoja piirteitä niin siksikin väitti normaaliksi, nyt on onneksi tainnut alkaa sisäistää näitä kertomiani kamppailujani.
Itse en edes jaksa tai halua ottaa puheeksi, koska sieltä kuitenkin tulee sitä että "no eihän sulla mikään ole", "kaikilla on jotakin" tai muuta vastaavaa. On sanottu jo terveydenhuollosta että viitteitä on, sekä eräs mielenterveyshoitaja myös. Diagnoosia ei ole enkä sitä hae koska en halua adhd lääkitystä. Ja todennäköisin diagnoosi muutenkin olisi AuDHD.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep munkin äiti jolta olen selvästi tämän ADHD:n saanut on sitä mieltä ettei mussa ollut lapsena mitään vikaa eikä hänessäkään ole ollut äitinä mitään vikaa (hän on aina ollut todella epäluotettava ihminen, ei ikinä tule ajoissa mihinkään saati hakenut ajoissa meitä lapsia harrastuksista, ei kuuntele kun puhutaan ja on omissa ajatuksissaa, ei kontrolloi tunteitaan kunnolla huutaa ja vihastuu helposti jos pyysin esim. läksyissä apua, hakkasi sisarustani ja töni minua lapsena, vertasi meitä lapsia aina johonkin parempaan kuinka voisimme parempiakin olla)
Nyt aikuisena hän sanoo että sain tämän varmaan isältäni joka on hänen mielestään saamaton aina ollut. Isäni on aina ollut todella luotettava ja fiksu mies, mietinkin että miten on jaksanut jatkaa tuon sekopään kanssa ja nyt vasta vanhna isäni on alkoholisoitunut ja kertonut että teki virheen kun nai äitini mutta sitten hänellä ei olisi meitä lapsia. Onhan vanhemmillani ihan hirv
Oma äitini on just näitä 40-luvulla syntyneitä joiden vanhemmilla sotatraumoja ja elämä muutenkin oli raskasta. Hän aina kertoo miten mummo (mies kuoli sodassa parikymppisenä) joutui yksin lypsämään lehmät, huolehtimaan pientilasta ja lapsista ja omasta isästään joka sairasti syöpää kunnes kuoli kotona. Äiti kertoi että hän ei osallistunut koskaan kodin ja tilan töihin, mummo ei pyytänyt. Hän vaan luki kirjoja. Samanlaista vastuunpakoilua hänellä on ollut koko elämä. Eikä mitään ymmärrystä että joku voisi olla kipeä, koska hän itse ei ole. Tai että joku voisi olla kylmissään kun häntä itseään ei palele. Täysin kykenemätön ymmärtämään toisten tunteita erillisiksi omista tunteistaan.
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.