Luokkakokous... Ei kiitos! En halua tavata kiusaajiani...

Oli kiva nähdä (ja näyttää), että itse olin päässyt elämässäni pitkälle, perhe ja parisuhde voi hyvin, olin kaunis ja hoikka, hyvässä ammatissa ja työssä. Kiusaajien elämä ei ollut muuttunut miksikään, paitsi osalla pari lasta, joiden isästä oli jo erottu, kaikilla reilusti lisäkiloja.



Kiva myös huomata, että kukaan ei voinut minulle enää mitään, eivätkä yrittäneetkään - suhtautuivat minuun ystävällisesti, minä heihin välinpitämättömästi.

Vatsaan tuli tuttu särky pari päivää ennen luokkakokousta. Sama särky, kuin mitä oli ollut yläasteella joka päivä. Yritin kelata asioita mielessäni ja saada alitajuntanikin tajuamaan, että aikuisia tässä jo ollaan ja että sama ei voi toistua enää.



Tavallaan halusin saada mustan möykyn häviämään, sen möykyn, joka oli muodostunut yläasteella, kun olin joutunut vaihtamaan tutulta kotipaikkakunnaltani vieraaseen kaupunkiin, kuuntelemaan vittuilua olemuksestani. Se oli 13-vuotiaalle kova paikka ja sitä kesti koko yläasteen.



Menin luokkakokoukseen ja voin sanoa että tosiaan, se möykkyni hävisi nauraen pois. Tyypit, joita olin pelännyt, inhonnut ja joita kohtaan olin kokenut jotain huonommuutta, olivatkin täysin luusereita.



Olin teininä kuvitellut, että nuo varmasti menestyvät elämässään, kun ovat noin röyhkeitä ja jyrääjiä, jyräävät itsensä varmaan korkealle ja minä vaisumpana jään jumittamaan paikoilleni.



Oli jollain sairaalla tavalla puhdistavaa huomata että se luulo, jolle olin itsetuntoni melkein tietämättäni perustanut, olikin ihan väärä ja nämä " rohkeat" rääväsuut olivatkin vain rääväsuita, ei muuta.



Heidän taholtaan tuli ylitse pursuilevaa mielistelyä ja hännän heilutusta. Oli ihan kiva kertoilla kuinka mukavasti mulla on asiat ja osoittaa rivien välistä että tässäpä olen, ette saaneet mua nujerrettua.



Lähdin luokkakokouksesta siinä vaiheessa pois kun jengi alkoi olemaan kännissä. Ajattelin lähtiessäni, että tervemoro, tämä sakki elämässäni on nyt nähty ja seuraaviin kekkereihin (joita tuskin enää tulee) mun ei tarvitse enää mennä.

kiusaajat eivät tulleet...

Eivät varmaan kehdanneet tulla, kun heitä ei elämä ollut kohdellut lempeästi, olivat nyt narkkareita ja alkkiksia, mielenterveysongelmaisia, luottotiedottomia, lapset huostaanotettuja.



Tekipä hyvää itsetunnolle kuulla ne kuulumiset! Minulla menee kuitenkin hyvin!

Yläasteen luokalla oli luokkakokous sinä keväänä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Päivämäärää oli kuulemma vekslattu niin, että se kaikille sopisi. Minulta vain ei kukaan kysynyt, milloin sopisi, ja tietysti aika oli sitten sellainen, että seuraavana aamuna piti olla pääsykokeissa toisella puolella Suomea. Kuulin koko asiasta jotenkin kiertokautta.



Olivat kai ajatelleet, etten tulisi - tai eivät halunneet minun tulevan. Tuli kyllä paha mieli pitkäksi aikaa, ja kiusaamisen muistot vahvistuivat. Tapauksesta on kymmenen vuotta aikaa, mutta edelleen olen katkera.



Elämässäni olen menestynyt loistavasti, kiusaajien elämistä en tiedä.

Ne bileet kuitenkin peruuntuivat kun niin moni oli joutunut peruuttamaan. Sitten kun järjestivät toiset bileet niin minäkin sain kutsun. Selittivät, että eivät muistaneet nimeäni.. kertonee paljon tilanteestani yläasteella.



Onneksi rinnakkaisluokalla oli hauskoja ja fiksuja ihmisiä että selvisin täysipäisenä. ;)



t-5

Sain kyllä kutsun, oikein hienon sellaisen. Sain myös kamalan ahdistuskohtauksen ja kaikki inhottavat muistot yläasteajoista tuli mieleen. Laitoin osoitetietoni salaiseksi ja olen jatkanut elämääni koettaen olla muistelematta niitä kolmea kammovuotta siellä tuppukylän luuseriyläasteella.

Auttoiko teitä kukaan luokkakaveri koskaan? Itse olin aika suosittu ja muistan kyllä sanoneeni luokan pojille et nyt lopetatte ton älyttömän naljailun. Meidän luokalla oli pari poikaa joita kiusattiin. Pojat oli ujoja ja kyllä minä siihen puutuin kun sellaista näin. En olisi voinut katsoa vaan vierestä. Sainkin monesti kiusanhenget noloiksi ja ainakin lopettivat lyhyeen.

Murteelleni tirskuttiin ja jos kysyin jotain (esim voitteko kertoa missä on tämä kemian luokka? oli iso koulu) niin porukka katsoi hymyillen toisiaan ja pysyi hiljaa. Ruokailussa jos menin istumaan samaan pöytään niin jengi hävisi nopeasti pois jne.



Sellaiseen on varmasti vaikea puuttua. Luokallamme oli muutaman mahtitytön ylipäällystö joita muut hännystelivät ja toimivat juuri niinkuin päällystö oli päättänyt. Kun minut oli päätetty savustaa ulos niin olin tosiaan kaikesta ulkona.



Rinnakkaisluokalla oli hyvä henki ja sieltä sain onneksi monta kaveria.

Vierailija:

Auttoiko teitä kukaan luokkakaveri koskaan? Itse olin aika suosittu ja muistan kyllä sanoneeni luokan pojille et nyt lopetatte ton älyttömän naljailun. Meidän luokalla oli pari poikaa joita kiusattiin. Pojat oli ujoja ja kyllä minä siihen puutuin kun sellaista näin. En olisi voinut katsoa vaan vierestä. Sainkin monesti kiusanhenget noloiksi ja ainakin lopettivat lyhyeen.

Kyllä puolustajiakin oli, mutta vuosien mittaan vähenivät vähenemistään. Olivat kuitenkin kavereita kiusaajien kanssa: kiusaaajat olivat luokan komeimpia poikia, joita kaikki hännystelivät, niin pojat kuin tytöt. Puolustelun tilalle tuli viimeisinä vuosina enemmän säälittelyä ja epäsuoraa väheksymistä.

en siksi että pelkäisin tai että ahdistaisi jotenkin, mutta vaan on niin paljon parempaakin tekemistä kuin viettää aikaani niiden kiusaajien tai kenenkään kanssa.



Minä olen elämässäni menestynyt. Kiusaajistani en tiedä eikä kiinnostakaan. Mulle ihan sama, varsinkin kun nykykuvioissa ei ole tullut ketään heistä vastaan.



Mut kyllä kutsuttiin, kai siksi että luokkakavereista yksi on mieheni vanhoja kavereita ja tiesi siksi missä olen. Vastasin kohteliaasti, että on valitettavasti muuta menoa. Vaikka en minä sitä niin kovin valitellut.

la menee nyt tosi huonosti. jotenkin surullista.

Sitä on vaikea selittää, en minä voi sanoa että jollekin mitään pahaa haluaisin. Mutta kun on kolme vuotta teininä joutunut kärsimään joku päivä, niin se tosiaan jättää pahat jäljet mieleen.



Onneksi et ole joutunut kokemaan sellaista.

Vierailija:

Auttoiko teitä kukaan luokkakaveri koskaan? Itse olin aika suosittu ja muistan kyllä sanoneeni luokan pojille et nyt lopetatte ton älyttömän naljailun. Meidän luokalla oli pari poikaa joita kiusattiin. Pojat oli ujoja ja kyllä minä siihen puutuin kun sellaista näin. En olisi voinut katsoa vaan vierestä. Sainkin monesti kiusanhenget noloiksi ja ainakin lopettivat lyhyeen.

kavereita, ja kaksi oikein hyvää kaveria ala-asteelta asti, jotka asuivat samassa kerrostalossa kuin minä, en ollut koskaan ihan yksin. Olin aika vahva luonne kuitenkin. Kiusaaminen oli lähinnä nimittelyä, arvostelua ym.

Seiskalla minua kiusasivat kahdeksannen luokan tytöt, joista muutamasta kerrottiin, että niiden vanhemmat joi ja osti myös tytöille viinaa. Pari niistä kävi päälle ihan aiheetta koulumatkalla. Minä ja kaverini pakotettiin toinen juomaan kuravettä, toinen juoksikin karkuun. Sen jälkeen tyytyivät puhumaan paskaa, mutta vastasimme siihen ihan että kuule deekun lapsi, pidä turpas kiinni vaan tai juotetaan sua uudestaan.

Naapuriluokan poika piti suunsa kiinni sen jälkeen, kun paiskasin häntä pulpetilla.

Oman luokan poikien suunsoitto loppui kahdeksannen luokan keväällä, kun puhuin siitä kotona ja äitini kävi jokseenkin raivona ja vanhempainyhdistyksen puheenjohtajan kanssa jokaisen kotona henkilökohtaisesti puhumassa ja lisäksi asiaan puuttui rehtori.

Ysiluokalla puolustin kiusattua seiskaluokan tyttöä ja se kiusaaminen loppui siihen, tyttö sai omia kavereitakin.

Minä menin luokkakokoukseen. Vain yksi kiusaajistani oli siellä ja hänkin tunnusti, että oli ollut minuun ihastunut silloin. Yksi oli kuollut, yksi vankilassa. Loppujen lopuksi meillä oli aika hilpeä tapaaminen. Se tyttö, jonka pakotimme juomaan kuravettä, teki käsittääkseni keikan Kellokosken mielisairaalaan. Ei varmaan minun takiani...

Kuulostat itsekin kiusaajalta.

Oli kiva nähdä (ja näyttää), että itse olin päässyt elämässäni pitkälle, perhe ja parisuhde voi hyvin, olin kaunis ja hoikka, hyvässä ammatissa ja työssä. Kiusaajien elämä ei ollut muuttunut miksikään, paitsi osalla pari lasta, joiden isästä oli jo erottu, kaikilla reilusti lisäkiloja.



Kiva myös huomata, että kukaan ei voinut minulle enää mitään, eivätkä yrittäneetkään - suhtautuivat minuun ystävällisesti, minä heihin välinpitämättömästi.







Minuakin kiusattiin ja olen antanut anteeksi, koska ymmärrän näin aikuisena että me kaikki oltiin lapsia ja kehittymättömiä.

Ehkäpä kiusaajasi jopa katuvat hiljaa tekosiaan kun on tullut järkeä päähän. Yritä säkin antaa anteeksi ja suorittaa vähän vähemmän elämää.

että voi sitten kohdata entiset kiusaajansa " voittajana" ? Jos menisin luokkakokoukseen, niin voisin kertoa, että ei ole miestä eikä tällä hetkellä työtäkään, rahaa ei juuri ole ja tulevaisuus hieman auki. Heistä jotkut voivat olla puolestaan hyvinkin menestyneitä ulkoisesti, en sitä epäile. Olen tyytyväinen nykyiseen itseeni, enkä pelkää tavata ketään ex-kiusaajaani, minua ei vain kiinnosta...

Joo, harva sitä tulee onnellisemmaksi, tasapainoisemmaksi ja itsevarmemmaksi kiusaamisen myötä... Minuun kiusaaminen ainakin jätti syvät arvet, enkä todellakaan tunne mitään tarvettaa antaa anteeksi tai ymmärtää - päinvastoin, olen edelleen sitä mieltä, että lapsi joka pystyy kohtelemaan toista lasta niin ikävästi on kyllä jotenkin sisimissään paha. Miksi siis säälisin häntä, kun itse menetin monta vuotta onnellisesta lapsuudestani?!

Ja kaiken sen ikävän jälkeen minä ainakin nautin siitä tunteesta, että olen menestynyt, varakas, hyvännäköinen, onnellinen - ja saavuttanut kaikkea sellaista, mihin harvalla on mahdollisuus! Näyttäisin siis ilomielin pitkää nenää entisille kiusaajilleni, jos vain sellainen mahdollisuus tulisi!

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että menisin luokkakokoukseen ilkkumaan ja kerskumaan, sillä tiedän tosiasioiden näkyvän päälle päin ja puhuvan puolestaan ihan ilman leuhkimistakin.

Vierailija:

Minuakin kiusattiin ja olen antanut anteeksi, koska ymmärrän näin aikuisena että me kaikki oltiin lapsia ja kehittymättömiä.

Ehkäpä kiusaajasi jopa katuvat hiljaa tekosiaan kun on tullut järkeä päähän. Yritä säkin antaa anteeksi ja suorittaa vähän vähemmän elämää.